Murhanhimoinen Äiti
Bisham Abbeyn, Thamesin rannalla noin kolmekymmentäviisi kilometriä Lontoosta länteen sijaitsevan luostarin, sanotaan olevan Berkshiren aavemaisin talo (nunnat ja munkit aaveina pyörii).
Se oli 1200- luvulla keskiajan ristiretkeläisten, mystiikkaan taipuvan Knights Templars- uskonlahkon kokoontumispaikka (siellä jesuiitat pyörineet mystikat silmillä). Vuosisatojen kuluessa luostarin eri omistajat ovat laajentaneet ja kaunistaneet kartanorakunnusta, joka on pystyssä tänäkin päivänä (ee oo tuuli vielä kuatanu).
Elisabethin aikana kartanossa asusti Hobyn suku, nimekkäitä tiedemiehiä ja diplomaatteja. Sivistynyt ja loistavaälyinen Lady Elisabeth Hoby oli kuningatar Elisabeth I:n uskottu (kertonu kuningatar sille kaikki salaisuudet veneen varastamisesta vessassa käyntiin). Taru kertoo hänen olleen myös lastenmurhaaja.
Lady Holbylla oli tiettävästi kuusi lasta, joista nuorin poika William oli kehittymätön tylsimys ja haluton oppimaan mitään (eipä oo tainnu pahemmin Wiltsu päntätä). Hän suututti kunnianhimoisen äitinsä tuhertamalla kirjoitusvihkoonsa niin epäsiisterjä kirjoitelmia, että tämä pieksi pojan kuoliaaksi (no jo on syy saakeli männä lapsia pätkimään, hullu akka saatana). Tarinan muunnelmien mukaan Lady Holby lukitsi pojan rangaistukseksi käymälään (paskahuussiin on poika parka joutunu vihreiden salaperäisten lemujen saartamaksi) tai sitoi hänet tuoliin komentaen häntä korjaamaan tekeleensä; itse hän lähti tapaamaan kuningatarta ja palasi monen päivän kuluttua löytäen poikansa kuolleena (vähemmästäkin henkensä heittäny, kyllä siinä itekkin jo vähintään hulluks tulis niitten lemujen kanssa).
Julman tarinan kaikki versiot saattavat olla tarua, sillä Williamin syntymästä ei löydy todistuskappaleita. Luostarin uudistustöiden aikana vuonna 1840 työmiehet löysivät kuitenkin ruokailuhuoneen lattialankkujen välistä jotakin haalistuneita kirjoitusvihkoja, joissa oli Holbyn suvun nimikirjaimet. Yhdessä vihossa oli tuhruisia ja epäselviä töherryksiä (se siitä kieltämisestä senkin hompsuinen Elisapetti).
Jos Elisabeth Holby tappoi poikansa, hän joutui totisesti elämään syyllisyytensä kanssa kauan. Joidenkin tietojen mukaan hän kuoli 81 vuoden ikäisenä; toisten mukaan hän eli yli 90- vuotiaaksi. Ehkä ei kuolemakaan tehnyt loppua hänen katumuksestaan (on saanukkin katua, tietä ja polkua).
Koretomusten mukaan Bisham Abbeyn luostarissa nähtyjen aaveiden joukossa on myös Lady Holbyn varjo, joka vaeltaa ympäriinsä surullinen ilme kasvoillaan (nuama rutussa rullannu mänemään). Haamun edessä leijuu malja (drinkki lasi), jonka näkymättömään veteen hän kastaa käsiään koettaen aavemaisen Lady Macbethin tavoin pestä niitä puhtaaksi syyllisyydestä (ee taija ees saippualla lähtee se lika poes käsistä).
maanantai 30. marraskuuta 2009
Kummittelu osa 15 ( Aavetarinoita osa 6)
Linnanherra ja paholainen
Hermitagen linnan kivimuurit uhmaavat aikaa lohduttoman synkillä Skotlannin nummilla lähellä Englannin rajaa (siellä ihan pilkko pimmeenä itkua vääntäen pojottaa olla). Taru kertoo, että linna on saanut nimensä uskonnollisen erakon mukaan (kirkossa vieraileva paikallinen puli), joka aikoi rakentaa samalle paikalle kappelia (mudasta ja muovipusseista väsäs kaljakuppilaa) 1170- luvulla. Itse linnan rakensi 1200- luvulla Nicholas de Soulis, aatelisen normannisuvun päämies (oli sillä vissiin ihan vartalokkiin vaikka pelkästä piästä puhtaankin). Nicholasin poika William saattoi Hermitagen linnan häpeään (paiski muurien piällä vihellellen ja piereskellen, hävettää se nyt vähemmästäkin) - ja joidenkin tarujen mukaan - myös kummitteli siellä (aavetuhnuja keskiyön pimeydessä).
Vanhojen Border- tarinoiden mukaan Williamin intohimo oli musta magia (noella naamansa sutannutta taikuria William ihaili kovasti). Hän opiskeli mestarivelko Michael Scotin opastamana ja hänestä tuli julma hirviö (harvahamaat omaavaksi torakaksi muutta, kun mestari heilautti taikakaulintaan hokemalla loitsua "mies meni metsään, ja pähkinä"). Williamin kerrotaan siepanneen lapsia ja käyttäneen heidän vertaan paholaismaisissa rituaaleissa, joissa hänellä oli vastapuolena myrkkyhampainen riivaaja Robin Redcap (kas kun ei penisotsainen rietastelia roopertti punanentaksi).
Vastalahjaksi nuorten uhrien verestä Redcap vakuutti, etteivät de Soulsia kykenisi vahingoittamaan teräs eikä köysi ja niin hän olisi immuuni tuon ajan tavallisimmille väkivaltaisille kuolinsyille. William piti itseään haavoittumattomana (no onhan sille ihan hyvin voinu tulla vaikka pipi polveen) ja herätti kauhua ympäröivällä maaseudulla murhaten lapsia (mikä mulukku) ja tehden muita väkivaltaisuuksia.
Epäonnistuttuaan juonittelussa Skotlannin kruunun anastamiseksi kuningas Robert The Brucelta, de Soulis, historian mukaan, suljettiin tyrmään, jossa hän kuoli. Mutta Border- tarun mukaan hänen kohtalonsa oli toisenlainen. Ilmeisesti paikalliset asukkaat tekivät de Soulista valituksia kuningas Robertille. Asukkaiden jatkuviin valituksiin kyllästynyt kuningas (saamari kun on kunkku kyrpiintyny) sanoi: "Hirttäkää hänet, keittäkää hänet padassa, tehkää hänelle mitä haluatte, mutta herran tähden jättäkää minut rauhaan (ovat häirinneet kuninkaallisen orgioita)".
Monarkian kehotuksesta William de Soulis lynkattiin, kiedottiin lyijylakanaan ja heitettiin pataan (elävältä ovat keittäneet, lie tuo de Soulis ollu rapu).
William de Soulisin haamu oli ilmeisesti tuomittu osallistumaan joka seitsemäs vuosi Hermitage Linnan vankityrmässä väittelyyn Robin "punanentaksi" Redcapin kanssa, jolla oli oikeus hänen sieluunsa. Tämä ilkeiä parivaljakko ilmaisee olemassaolonsa selkäpiitä karmivalla ulvonnalla ja pirullisella naurulla (hyytyy ne hymyt kun suavat sikaflunssan, röh röh).
Hermitagen linnan kivimuurit uhmaavat aikaa lohduttoman synkillä Skotlannin nummilla lähellä Englannin rajaa (siellä ihan pilkko pimmeenä itkua vääntäen pojottaa olla). Taru kertoo, että linna on saanut nimensä uskonnollisen erakon mukaan (kirkossa vieraileva paikallinen puli), joka aikoi rakentaa samalle paikalle kappelia (mudasta ja muovipusseista väsäs kaljakuppilaa) 1170- luvulla. Itse linnan rakensi 1200- luvulla Nicholas de Soulis, aatelisen normannisuvun päämies (oli sillä vissiin ihan vartalokkiin vaikka pelkästä piästä puhtaankin). Nicholasin poika William saattoi Hermitagen linnan häpeään (paiski muurien piällä vihellellen ja piereskellen, hävettää se nyt vähemmästäkin) - ja joidenkin tarujen mukaan - myös kummitteli siellä (aavetuhnuja keskiyön pimeydessä).
Vanhojen Border- tarinoiden mukaan Williamin intohimo oli musta magia (noella naamansa sutannutta taikuria William ihaili kovasti). Hän opiskeli mestarivelko Michael Scotin opastamana ja hänestä tuli julma hirviö (harvahamaat omaavaksi torakaksi muutta, kun mestari heilautti taikakaulintaan hokemalla loitsua "mies meni metsään, ja pähkinä"). Williamin kerrotaan siepanneen lapsia ja käyttäneen heidän vertaan paholaismaisissa rituaaleissa, joissa hänellä oli vastapuolena myrkkyhampainen riivaaja Robin Redcap (kas kun ei penisotsainen rietastelia roopertti punanentaksi).
Vastalahjaksi nuorten uhrien verestä Redcap vakuutti, etteivät de Soulsia kykenisi vahingoittamaan teräs eikä köysi ja niin hän olisi immuuni tuon ajan tavallisimmille väkivaltaisille kuolinsyille. William piti itseään haavoittumattomana (no onhan sille ihan hyvin voinu tulla vaikka pipi polveen) ja herätti kauhua ympäröivällä maaseudulla murhaten lapsia (mikä mulukku) ja tehden muita väkivaltaisuuksia.
Epäonnistuttuaan juonittelussa Skotlannin kruunun anastamiseksi kuningas Robert The Brucelta, de Soulis, historian mukaan, suljettiin tyrmään, jossa hän kuoli. Mutta Border- tarun mukaan hänen kohtalonsa oli toisenlainen. Ilmeisesti paikalliset asukkaat tekivät de Soulista valituksia kuningas Robertille. Asukkaiden jatkuviin valituksiin kyllästynyt kuningas (saamari kun on kunkku kyrpiintyny) sanoi: "Hirttäkää hänet, keittäkää hänet padassa, tehkää hänelle mitä haluatte, mutta herran tähden jättäkää minut rauhaan (ovat häirinneet kuninkaallisen orgioita)".
Monarkian kehotuksesta William de Soulis lynkattiin, kiedottiin lyijylakanaan ja heitettiin pataan (elävältä ovat keittäneet, lie tuo de Soulis ollu rapu).
William de Soulisin haamu oli ilmeisesti tuomittu osallistumaan joka seitsemäs vuosi Hermitage Linnan vankityrmässä väittelyyn Robin "punanentaksi" Redcapin kanssa, jolla oli oikeus hänen sieluunsa. Tämä ilkeiä parivaljakko ilmaisee olemassaolonsa selkäpiitä karmivalla ulvonnalla ja pirullisella naurulla (hyytyy ne hymyt kun suavat sikaflunssan, röh röh).
sunnuntai 29. maaliskuuta 2009
Kummittelu osa 14 (Aavetarinoita osa 5)
Kuningattaren palvelijatar
Jyrkän, rosoisen kalliorinteen huipulla, 75 metriä Forth River joen vedenpinnan yläpuolella, häämöttää Stirling Castle, jota pidettiin kauan Skotlannin mahtavimpana linnoituksena. Keskeisen, strategisen sijainen johdosta runoilija Alexander Smith kutsui linnaa "jättiläiskokoiseksi rintasoljeksi", joka "lukitsee yhteen Skotlannin ylämaan ja alamaan". Meidän päiviimme säilynyt 1400-luvulta peräisin oleva kivilinna rakennettiin korvaamaan puista linnoitusta, jonka tornit kohosivat ympäröivien aavojen tasankojen ylle noin 300 vuotta sitten.
Stirling oli kuninkaiden suosima olinpaikka, ja sen ikkunoista saattoi ihailla Skotlannin itsenäisyystaistelujen loistavaa panodraamaa. Skottien lapsikuningattaren (pikku akka) Marian kruunajaiset pidettiin linnoituksen kappelissa vuonna 1543, ja kuningatar oleskeli aika ajoin Stirlingissä myös aikuisena.
Lukemattomien aaveiden, joihin liittyy monia tarinoita, kerrotaan hiiviskelevän Stirlingin synkissä saleissa (hiippailoovat huamut sukkasillaan pimmeissä saleissa). Eräs taru kertoo Green Ladysta, vihreästä aatelisnaisesta, jonka linnan vangit ovat kertoneet nähneensä jopa meidänkin päivinämme. Jotkut sanovat hänen palvelleen kuningatar Marian hovissa ja pelastaneen valtiattaren hengen. Tarinan mukaan palvelustyttö oli aavistanut ennakolta Marian olevan hengenvaarassa ja rynnännyt kuningattaren makuukammioon, jossa liekit nuoleskelivat jo kuninkaallisen vuoteen paksuja verhoja (kaet se nyt ties kun ite kuitenniin käänä tuikkoomassa tulleen koko makkuukömmäkön). Palvelijatar kiskoi nukkuvan kuningattaren turvaan palavasta vuoteesta. Jälkeenpäin Maria kertoi ennustuksesta, jonka mukaan hän joutuisi hengenvaaraan Stirlingin linnassa raivoavassa tulipalossa.
Vuosisatoja vihreän naisen ilmestymisen ajateltiin ennustavan tulipaloja ja muita onnettomuuksia. Eräs armeijan kokki kertoi nähneensä hänet sotilaiden ollessa majoitettuina linnaan. Kokki väitti tunteneensa pataa hämmentäessään, että joku katseli häntä takaapäin. Kääntyessään ympäri hän näki epämääräisen, vihreään pukuun pukeutuneen naishahmon. Mitään katastrofia ei asiasta kuitenkaan seurannut, vaikka kokki pyörtyikin ja kaatui kuolleena lattialle.
Näin kertoo tarina, mutta jotenkin panee miettimään, että miten kokki saattoi mitään kertoa jos hän kerran kuoli tapauksen sattuessa. Outo homma.
Jyrkän, rosoisen kalliorinteen huipulla, 75 metriä Forth River joen vedenpinnan yläpuolella, häämöttää Stirling Castle, jota pidettiin kauan Skotlannin mahtavimpana linnoituksena. Keskeisen, strategisen sijainen johdosta runoilija Alexander Smith kutsui linnaa "jättiläiskokoiseksi rintasoljeksi", joka "lukitsee yhteen Skotlannin ylämaan ja alamaan". Meidän päiviimme säilynyt 1400-luvulta peräisin oleva kivilinna rakennettiin korvaamaan puista linnoitusta, jonka tornit kohosivat ympäröivien aavojen tasankojen ylle noin 300 vuotta sitten.
Stirling oli kuninkaiden suosima olinpaikka, ja sen ikkunoista saattoi ihailla Skotlannin itsenäisyystaistelujen loistavaa panodraamaa. Skottien lapsikuningattaren (pikku akka) Marian kruunajaiset pidettiin linnoituksen kappelissa vuonna 1543, ja kuningatar oleskeli aika ajoin Stirlingissä myös aikuisena.
Lukemattomien aaveiden, joihin liittyy monia tarinoita, kerrotaan hiiviskelevän Stirlingin synkissä saleissa (hiippailoovat huamut sukkasillaan pimmeissä saleissa). Eräs taru kertoo Green Ladysta, vihreästä aatelisnaisesta, jonka linnan vangit ovat kertoneet nähneensä jopa meidänkin päivinämme. Jotkut sanovat hänen palvelleen kuningatar Marian hovissa ja pelastaneen valtiattaren hengen. Tarinan mukaan palvelustyttö oli aavistanut ennakolta Marian olevan hengenvaarassa ja rynnännyt kuningattaren makuukammioon, jossa liekit nuoleskelivat jo kuninkaallisen vuoteen paksuja verhoja (kaet se nyt ties kun ite kuitenniin käänä tuikkoomassa tulleen koko makkuukömmäkön). Palvelijatar kiskoi nukkuvan kuningattaren turvaan palavasta vuoteesta. Jälkeenpäin Maria kertoi ennustuksesta, jonka mukaan hän joutuisi hengenvaaraan Stirlingin linnassa raivoavassa tulipalossa.
Vuosisatoja vihreän naisen ilmestymisen ajateltiin ennustavan tulipaloja ja muita onnettomuuksia. Eräs armeijan kokki kertoi nähneensä hänet sotilaiden ollessa majoitettuina linnaan. Kokki väitti tunteneensa pataa hämmentäessään, että joku katseli häntä takaapäin. Kääntyessään ympäri hän näki epämääräisen, vihreään pukuun pukeutuneen naishahmon. Mitään katastrofia ei asiasta kuitenkaan seurannut, vaikka kokki pyörtyikin ja kaatui kuolleena lattialle.
Näin kertoo tarina, mutta jotenkin panee miettimään, että miten kokki saattoi mitään kertoa jos hän kerran kuoli tapauksen sattuessa. Outo homma.
Kummittelu osa 13 (Aavetarinoita osa 4)
Walsinghamin kummitukset
Vuonna 1891 eräässä talossa Georgiassa USA:ssa alkoi ilmetä kummallisia häiriöitä. Ovet paiskautuivat kiinni, kellot soivat ja huonekalut lentelivät, kaikki tämä ilman näkyvää syytä. Talossa asui Walsingham niminen maanviljelijä perheineen. Aluksi kummittelu ei huolettanut heitä, sillä he arvelivat syyksi epäystävällisiä naapureita tai pahantapaisia lapsia (helevetan penikat). Ajan mittään Walsinghamit alkoivat kuitenkin uskoa kummituksiin.
Kummittelu näytti alkavan kun herra Walsingham pian taloon muuttamisen jälkeen heitti pois löytämiään vanhoja luita (heetelly vähän pihalle pöllyyntynneitä kalikoita eekä tullu ajatelleeks että nakkas entisen asukkaan pellolle). Aaveita ei juuri näkynyt, mutta ne pitivät koko perheen öisin valveilla karmealla huudolla, valituksella ja naurulla (ilimeisesti siinä on ollu entisen asukkaan kaverittiin matkassa, kun niin helevetin haaskoo on huamuilla ollu). Walsinghamin lemmikkieläimet ilmeisesti kuitenkin näkivät aaveita. Näkymättömät kädet silittivät kissaa, mutta koira haukkui aaveille. Kun koira kerran hyökkäsi aavetta kohti, aave löi sitä niin lujaa että koiran niska katkesi. Nuorin tytär näki kerran yöllä tyhjästä ilmestyneen miehen käden, joka laskeutui hänen olalleen. Hän näki ja tunsi sen, mutta se ei näkynyt peilistä, jonka edessä hän istui. Tyttö kirkaisi ja käsi katosi.
Kerran aave seurasi Walsinghamia hänen kävellessään puutarhassa. Hän ei nähnyt sitä, ainoastaan miehen paljaiden jalkojen jäljet, jotka ilmestyivät hänen omien jälkien viereen. Vaikutti siltä kuin aave olisi kulkenut hänen vierellään. Walsinghamit muuttivat talosta eräiden epäonnistuneiden päivälliskutsujen jälkeen. Yläkerrasta kuului huutoa ja katosta pöydän yläpuolelta alkoi tippua verta. Yläpuolella olleesta huoneesta ei löydetty selitystä tälle karmealle tapaukselle.
Tyhjä talo pysyi outona kummajaisen siihen asti kunnes eräs Horace Gunn vietti siellä yön (aatteli että suap levätä rauhassa). Hän heräsi ja näki veren tahriman ihmispään leijuvan yläpuolellaan (piä tullu tutkimmaan että kuka se siinä makkoo). Se katosi ja Gunn juoksi huoneesta niin kauhistuneena ettei pystynyt edes huutamaan. Käytävässä hänen kurkkuunsa puristuivat jääkylmät, näkymättömät kädet, ja hän meni tajuttomaksi (kaet se taju männöö vähemmästäen pelekeemisestä). Gunn oli tajuttomana seuraavaan päivään asti. Gunn ei koskaan toipunut tästä talossa viettämästään yöstä, mutta sen jälkeen kummittelu loppui salaperäisellä tavalla.
Vuonna 1891 eräässä talossa Georgiassa USA:ssa alkoi ilmetä kummallisia häiriöitä. Ovet paiskautuivat kiinni, kellot soivat ja huonekalut lentelivät, kaikki tämä ilman näkyvää syytä. Talossa asui Walsingham niminen maanviljelijä perheineen. Aluksi kummittelu ei huolettanut heitä, sillä he arvelivat syyksi epäystävällisiä naapureita tai pahantapaisia lapsia (helevetan penikat). Ajan mittään Walsinghamit alkoivat kuitenkin uskoa kummituksiin.
Kummittelu näytti alkavan kun herra Walsingham pian taloon muuttamisen jälkeen heitti pois löytämiään vanhoja luita (heetelly vähän pihalle pöllyyntynneitä kalikoita eekä tullu ajatelleeks että nakkas entisen asukkaan pellolle). Aaveita ei juuri näkynyt, mutta ne pitivät koko perheen öisin valveilla karmealla huudolla, valituksella ja naurulla (ilimeisesti siinä on ollu entisen asukkaan kaverittiin matkassa, kun niin helevetin haaskoo on huamuilla ollu). Walsinghamin lemmikkieläimet ilmeisesti kuitenkin näkivät aaveita. Näkymättömät kädet silittivät kissaa, mutta koira haukkui aaveille. Kun koira kerran hyökkäsi aavetta kohti, aave löi sitä niin lujaa että koiran niska katkesi. Nuorin tytär näki kerran yöllä tyhjästä ilmestyneen miehen käden, joka laskeutui hänen olalleen. Hän näki ja tunsi sen, mutta se ei näkynyt peilistä, jonka edessä hän istui. Tyttö kirkaisi ja käsi katosi.
Kerran aave seurasi Walsinghamia hänen kävellessään puutarhassa. Hän ei nähnyt sitä, ainoastaan miehen paljaiden jalkojen jäljet, jotka ilmestyivät hänen omien jälkien viereen. Vaikutti siltä kuin aave olisi kulkenut hänen vierellään. Walsinghamit muuttivat talosta eräiden epäonnistuneiden päivälliskutsujen jälkeen. Yläkerrasta kuului huutoa ja katosta pöydän yläpuolelta alkoi tippua verta. Yläpuolella olleesta huoneesta ei löydetty selitystä tälle karmealle tapaukselle.
Tyhjä talo pysyi outona kummajaisen siihen asti kunnes eräs Horace Gunn vietti siellä yön (aatteli että suap levätä rauhassa). Hän heräsi ja näki veren tahriman ihmispään leijuvan yläpuolellaan (piä tullu tutkimmaan että kuka se siinä makkoo). Se katosi ja Gunn juoksi huoneesta niin kauhistuneena ettei pystynyt edes huutamaan. Käytävässä hänen kurkkuunsa puristuivat jääkylmät, näkymättömät kädet, ja hän meni tajuttomaksi (kaet se taju männöö vähemmästäen pelekeemisestä). Gunn oli tajuttomana seuraavaan päivään asti. Gunn ei koskaan toipunut tästä talossa viettämästään yöstä, mutta sen jälkeen kummittelu loppui salaperäisellä tavalla.
Kummittelu osa 12 (Aavetarinoita osa 3)
Levottoman vainajan kosto
Myöhään eräänä iltana, vuonna 1681 mylläri (yllärinpylläri) James Craeme, joka asui Durhamin kreivikunnassa Englannissa, sai vieraakseen kammottavan näköisen nuoren naisen haamun. Nainen oli kauttaaltaan veren peitossa, ja hänellä oli päässään viisi avohaavaa. Nainen kertoi Craemelle, että hänen nimensä oli Anna Walker ja että hänet oli surmannut teräshakulla Mark Sharp niminen mies. Sharp oli tehnyt tekonsa erään Anne Walkerin sukulaisen käskystä, joka oli myös nimeltään Walker, ja joka oli saattanut Annen raskaaksi. Nainen ilmaisi Craemelle selvin sanoi, että hän ahdistelisi tätä edelleenkin, ellei tämä tekisi tapauksesta ilmoitusta paikalliselle poliisituomarille.
Craeme ei uskonut näkemäänsä todeksi, eikä ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin. Mutta kun aave ilmestyi hänelle vielä kaksi kertaa, rukoillen ja esittäen uhkauksia, hän meni viranomaisten puheille ja kertoi heille naisen hirveän tarinan. Anna Walkerin ruumis löydettiin aaveen ilmoittamasta kuopasta. Sharp ja Walker pidätettiin. He joutuivat oikeuden eteen, heidät todettiin syyllisiksi ja hirtettiin. Annen aave, joka näin oli saanut kostonhalunsa tyydytetyksi, ei näyttäytynyt enää sen jälkeen.
Hautausmaan Mary
Jo monen vuoden ajan yhdysvaltalaiset autoilijat, jotka ovat ajaneet pitkin Archer Avenueta Chicagon eteläpuolella, ovat tehneet ilmoituksia kauniista ja nuoresta liftaajasta, vaaleaveriköstä, jolla on yllään ilmeisesti 1920 tai 1930- luvulta peräisin oleva valkoinen puku. Useimmat ilmoituksen tekijät ovat kertoman mukaan olleet naimattomia miehiä (sinkku ukkoja, kyllähän niille nuor tyttö kelepoo), ja tyttö on usein hypännyt heidän autoonsa lupaa pyytämättä ja ilmoittanut heille vain, että hänen täytyy saada kyyti kotiinsa. Tytön kotipaikka on kaikesta päätellen Resurrection niminen hautausmaa South Arher Avenuen varrella, sillä auton tullessa hautausmaan kohdalle liftaaja poistuu autosta, joskus avatusta ovesta ja joskus oven läpi (on siinä varmaan kuskoojalla ilimettä kerrakseen kun eukko viipottaa männä oven läpi ulos iliman että ikkuna männöö rikki), astelee suljetun takorautaisen portin luo, menee hautausmaalle sen läpi ja katoaa näkyvistä heti portin sisäpuolelle päästyään. Resurrectionin Maryn, kuten aavetta nimitetään, väitetään olevan erään nuoren puolalaistytön aave. Tyttö sai surmansa auto-onnettomuudessa 1931 ollessaan palaamassa kotiinsa tanssiaisista, ja hänet haudattiin Resurrection hautausmaalle tanssipuku yllään ja tanssikengät jalassa.
Eräänä iltana vuoden 1977 joulukuussa muuan autoilija huomasi hautausmaan korkean portin sisäpuolella seisovan nuoren valkopukuisen naisen. Nainen piteli kiinni portin rautakaltereista ja katseli tielle. Autoilija arveli, että tyttö oli jäänyt vahingossa lukkojen taakse hautausmaalle, ja kutsui poliisin, mutta tyttö ehti kadota ennen kuin poliisit tulivat paikalle. Poliisi etsi tyttöä hautausmaalta valonheittimien avulla, mutta siellä ei näkynyt ketään. Poliisi ja autoilija saattoivat kuitenkin todeta, että kaksi portin rautatankoa oli taipunut ulospäin, ja taipuneissa tangoissa oli selvästi nähtävissä kaksi pientä kämmentä.
Myöhään eräänä iltana, vuonna 1681 mylläri (yllärinpylläri) James Craeme, joka asui Durhamin kreivikunnassa Englannissa, sai vieraakseen kammottavan näköisen nuoren naisen haamun. Nainen oli kauttaaltaan veren peitossa, ja hänellä oli päässään viisi avohaavaa. Nainen kertoi Craemelle, että hänen nimensä oli Anna Walker ja että hänet oli surmannut teräshakulla Mark Sharp niminen mies. Sharp oli tehnyt tekonsa erään Anne Walkerin sukulaisen käskystä, joka oli myös nimeltään Walker, ja joka oli saattanut Annen raskaaksi. Nainen ilmaisi Craemelle selvin sanoi, että hän ahdistelisi tätä edelleenkin, ellei tämä tekisi tapauksesta ilmoitusta paikalliselle poliisituomarille.
Craeme ei uskonut näkemäänsä todeksi, eikä ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin. Mutta kun aave ilmestyi hänelle vielä kaksi kertaa, rukoillen ja esittäen uhkauksia, hän meni viranomaisten puheille ja kertoi heille naisen hirveän tarinan. Anna Walkerin ruumis löydettiin aaveen ilmoittamasta kuopasta. Sharp ja Walker pidätettiin. He joutuivat oikeuden eteen, heidät todettiin syyllisiksi ja hirtettiin. Annen aave, joka näin oli saanut kostonhalunsa tyydytetyksi, ei näyttäytynyt enää sen jälkeen.
Hautausmaan Mary
Jo monen vuoden ajan yhdysvaltalaiset autoilijat, jotka ovat ajaneet pitkin Archer Avenueta Chicagon eteläpuolella, ovat tehneet ilmoituksia kauniista ja nuoresta liftaajasta, vaaleaveriköstä, jolla on yllään ilmeisesti 1920 tai 1930- luvulta peräisin oleva valkoinen puku. Useimmat ilmoituksen tekijät ovat kertoman mukaan olleet naimattomia miehiä (sinkku ukkoja, kyllähän niille nuor tyttö kelepoo), ja tyttö on usein hypännyt heidän autoonsa lupaa pyytämättä ja ilmoittanut heille vain, että hänen täytyy saada kyyti kotiinsa. Tytön kotipaikka on kaikesta päätellen Resurrection niminen hautausmaa South Arher Avenuen varrella, sillä auton tullessa hautausmaan kohdalle liftaaja poistuu autosta, joskus avatusta ovesta ja joskus oven läpi (on siinä varmaan kuskoojalla ilimettä kerrakseen kun eukko viipottaa männä oven läpi ulos iliman että ikkuna männöö rikki), astelee suljetun takorautaisen portin luo, menee hautausmaalle sen läpi ja katoaa näkyvistä heti portin sisäpuolelle päästyään. Resurrectionin Maryn, kuten aavetta nimitetään, väitetään olevan erään nuoren puolalaistytön aave. Tyttö sai surmansa auto-onnettomuudessa 1931 ollessaan palaamassa kotiinsa tanssiaisista, ja hänet haudattiin Resurrection hautausmaalle tanssipuku yllään ja tanssikengät jalassa.
Eräänä iltana vuoden 1977 joulukuussa muuan autoilija huomasi hautausmaan korkean portin sisäpuolella seisovan nuoren valkopukuisen naisen. Nainen piteli kiinni portin rautakaltereista ja katseli tielle. Autoilija arveli, että tyttö oli jäänyt vahingossa lukkojen taakse hautausmaalle, ja kutsui poliisin, mutta tyttö ehti kadota ennen kuin poliisit tulivat paikalle. Poliisi etsi tyttöä hautausmaalta valonheittimien avulla, mutta siellä ei näkynyt ketään. Poliisi ja autoilija saattoivat kuitenkin todeta, että kaksi portin rautatankoa oli taipunut ulospäin, ja taipuneissa tangoissa oli selvästi nähtävissä kaksi pientä kämmentä.
Kummittelu osa 11 (Aavetarinoita osa 2)
Kuningas Henrik VIII:lla oli kuusi vaimoa, joista ainakin neljä on näyttäytynyt aaveina (onpahan ukolla ollu helevetisti akkoja, ja vielä aaveenakkiin ovat ilimestynneet, her jessus). Ensimmäinen vaimo Katariina Aragonilainen (aragon, yksinäisten metsien vaeltaja) on nähty usein Cambridegeshiren linnassa. Toinen vaimo Anna Boleyn teloitettiin 1536. Hänen valkoasuinen haamunsa on käynyt usein päätään kantaen talossa jossa hän asui (onhan se hyvä ottoo piä kainalloon että näkköö mihinkä astuu). Kolmas vaimo Jane Seymour kummittelee monissa taloissa sytytettyä kynttilää kantaen. Viides vaimo Cathrine Howard teloitettiin vuonna 1542, koska hänellä oli ollut romanssi erään hovimuusikon kanssa (eukko halunna panna musikaalista miestä, tiiä minkälainen trumbetti sillä on haarojen välissä ollunna, kun on niin kiihkeetä ollu). Hänen aaveensa on ilmestynyt Hampton Courtin linnassa, huoneessa jossa hänet tapettiin.
Uuteen maailmaan muuttaneet eurooppalaiset toivat mukanaan aaveita ja yliluonnolsta kohtaa tuntemansa pelon. Elämä oli rankkaa ja monia ihmisiä tapettiin, mikä johti usein huhuihin kummittelusta. Amerikan alkuperäis asukkaillakin oli omat kummitusjuttunsa. Vuonna 1789 kuolleen viimeisen Mohawk intiaanin sanotaan melovan aavekanootilla ylös ja alas Mohawkjokea (intiaani on halunna jiähä melomaan, ettei tylsyys piäse yllättämmään).
Teksasin tasangoilla on kuultu vauhkoontuneen aarvekarjan kavioiden jylyä. Tästä on saatu aihe lauluu nimeltä "Aaveratsastajat". Kummittelu alkoi 1870-luvulla maanviljelijöiden alkaessa asuttaa villiä länttä. Eräällä karjapaimenella oli tapana ajaa karjansa tasankojen poikki. Kerran hän suuttui todetessaan jonkun rakentaneen maatalonsa reitin varrelle ja ajoi karjansa suoraan tilan poikki (ukko on selekeesti kuvitellu omistavasa kaekki alueet, turpaan olis pitäny tuommosta vettee ja tappoo nassauttee). Karja vauhkoontui ja murskasi alleen maatilan kaikki asukkaat. Sanotaan että vielä nykyisinkin kuullaan kuolinhuutoja karjan paetessa Teksasin taivaan poikki.
Muuan nuori poliisi ratsasti kerran Australian sisämaassa kun hän yhtäkkiä näki pienen aavemaisen talon ilmestyvän tyhjästä (humpsista, siihen on vaan talo ilimestyny polliisin jalakojen juureen). Kaksi miestä juoksi ulos ovesta. Pelosta huutavaa vanhaa miestä ajoi takaa nuori, hurjan näköinen mies, kirvestä heiluttaen. Sitten nuorempi mies iski vanhemmalta mieheltä kallon auki ja koko näky katosi. Poliisi pysähtyi seuraavalle, matkan varteen sattuneelle talolle ja koputti oveen. Hän kauhistui todetessaan, että oven avasi sama mies, jonka haamun hän oli juuri nähnyt huitovan kirveellä (onneks ee nytten ollu kirvestä käjessä tiiä mittee olis polliisi paralle tehnynnä). Murhaaja tunnusti pian rikoksensa.
Pahoja henkiä ja kummituksia kutsuttiin Kiinassa nimellä "Kuei". Niiden uskottiin olevan pahojen tai väkivaltaisesti kuolleiden ihmisten haamuja. Kuei yritti yleensä tuottaa eläville vahinkoa (yritti suaha säikäyttämällä vahingon housuun) ja etsiä uhria, joka ottaisi sen paikan helvetissä (kukkaan tääs järkinen tuskin siihen suostunnu vaekka kuinka olis jo vahinko ollu hoosussa). Mutta rohkeisiin, pelkäämättömiin ihmisiin niillä ei ollut valtaa. Uskottiin että kasveilla ja jopa esineillä on henki, joka saattoi lähteä "ruumiistaan" (huarukasta el lusikasta) kummittelemaan ihmiselle. Ne oli helposti tuhottavissa kun olivat palanneet alkuperäiseen muotoonsa.
Yin niminen poliisi pelasti naisen, jonka itsemurhan tehneen ihmisen aave yritti hirttää. Aave suuttui ja yritti tappaa Yinin. He tappelivat aamuun asti, mutta sitten aave heikkeni ja muuttui mädäntyneeksi puunkappaleeksi (saatanan mätä risu), jonka Yin sitten tuhosi.
Uuteen maailmaan muuttaneet eurooppalaiset toivat mukanaan aaveita ja yliluonnolsta kohtaa tuntemansa pelon. Elämä oli rankkaa ja monia ihmisiä tapettiin, mikä johti usein huhuihin kummittelusta. Amerikan alkuperäis asukkaillakin oli omat kummitusjuttunsa. Vuonna 1789 kuolleen viimeisen Mohawk intiaanin sanotaan melovan aavekanootilla ylös ja alas Mohawkjokea (intiaani on halunna jiähä melomaan, ettei tylsyys piäse yllättämmään).
Teksasin tasangoilla on kuultu vauhkoontuneen aarvekarjan kavioiden jylyä. Tästä on saatu aihe lauluu nimeltä "Aaveratsastajat". Kummittelu alkoi 1870-luvulla maanviljelijöiden alkaessa asuttaa villiä länttä. Eräällä karjapaimenella oli tapana ajaa karjansa tasankojen poikki. Kerran hän suuttui todetessaan jonkun rakentaneen maatalonsa reitin varrelle ja ajoi karjansa suoraan tilan poikki (ukko on selekeesti kuvitellu omistavasa kaekki alueet, turpaan olis pitäny tuommosta vettee ja tappoo nassauttee). Karja vauhkoontui ja murskasi alleen maatilan kaikki asukkaat. Sanotaan että vielä nykyisinkin kuullaan kuolinhuutoja karjan paetessa Teksasin taivaan poikki.
Muuan nuori poliisi ratsasti kerran Australian sisämaassa kun hän yhtäkkiä näki pienen aavemaisen talon ilmestyvän tyhjästä (humpsista, siihen on vaan talo ilimestyny polliisin jalakojen juureen). Kaksi miestä juoksi ulos ovesta. Pelosta huutavaa vanhaa miestä ajoi takaa nuori, hurjan näköinen mies, kirvestä heiluttaen. Sitten nuorempi mies iski vanhemmalta mieheltä kallon auki ja koko näky katosi. Poliisi pysähtyi seuraavalle, matkan varteen sattuneelle talolle ja koputti oveen. Hän kauhistui todetessaan, että oven avasi sama mies, jonka haamun hän oli juuri nähnyt huitovan kirveellä (onneks ee nytten ollu kirvestä käjessä tiiä mittee olis polliisi paralle tehnynnä). Murhaaja tunnusti pian rikoksensa.
Pahoja henkiä ja kummituksia kutsuttiin Kiinassa nimellä "Kuei". Niiden uskottiin olevan pahojen tai väkivaltaisesti kuolleiden ihmisten haamuja. Kuei yritti yleensä tuottaa eläville vahinkoa (yritti suaha säikäyttämällä vahingon housuun) ja etsiä uhria, joka ottaisi sen paikan helvetissä (kukkaan tääs järkinen tuskin siihen suostunnu vaekka kuinka olis jo vahinko ollu hoosussa). Mutta rohkeisiin, pelkäämättömiin ihmisiin niillä ei ollut valtaa. Uskottiin että kasveilla ja jopa esineillä on henki, joka saattoi lähteä "ruumiistaan" (huarukasta el lusikasta) kummittelemaan ihmiselle. Ne oli helposti tuhottavissa kun olivat palanneet alkuperäiseen muotoonsa.
Yin niminen poliisi pelasti naisen, jonka itsemurhan tehneen ihmisen aave yritti hirttää. Aave suuttui ja yritti tappaa Yinin. He tappelivat aamuun asti, mutta sitten aave heikkeni ja muuttui mädäntyneeksi puunkappaleeksi (saatanan mätä risu), jonka Yin sitten tuhosi.
Kummittelu osa 10 (Aavetarinoita osa 1)
Kuten tarinoissa vampyyreistä, ihmisusista yms. on myös kummituksilla omat tarinansa eri kulttuureissa. Ne ovat kaikki aikalailla samankaltaisia toistensa kanssa, mutta kulttuurit ovat myös luoneet omia kummituslajeja. Näitäkin tarinoita on niin paljon, että joudun taas laittamaan tarinat moneen eri osaan. Osat tarinoista ovat todella pitkiä, joten blogi merkinnät saattavat ylettyä maasta taivaaseen. Mutta aloitan nyt.
Kautta aikojen on kerrottu naisista ja miehistä jotka ovat palanneet kummittelemaan entisille elinpaikoilleen (eivät oo halunneet mennä muitten elinpaikoille kummittelemaan). Tällaisten kertomusten suuri määrä voi johtua siitä, että kovin monet tunnetut ihmiset ovat kuolleet salamurhan uhreina ennen kuin ovat katsoneet elämäntyönsä tehdyksi (eivät kerenneet kahtoo elämänsä tarinoita televiisiosta). Kuuluisuuksien ja aaveiden yhdistämisen syynä voi olla yksinkertaisesti myös se, että ihmiset ovat hyvin taipuvaisia muistamaan kaiken epätavallisen mitä ovat kuulleet kuuluisuuksista (kuulleet että erkki petteri ukulele on syöny pietari perunaparran pikku kissan).
Rooman keisarin Neron (Neron leimaus, kun rooma sytty tulleen) sanottiin kummittelevan Rooman kaduilla sen jälkeen kun hän oli paennut vihollisiaan ja tehnyt itsemurhan. Aave katosi, kun Neron haudan päälle rakennettiin kirkko.
Englannissa 1600-luvulla valtaa pitäneen Oliver Cromwellin sanotaan kummittelevan kahden kenraalinsa kanssa Red Lion -aukiolla Lontoossa. Cromwell oli haudattu Westminster Abbeyiin, mutta hänen ruumiinsa kaivettiin kerran ylös ja vietiin Red Lion -aukion kautta ripustettavaksi hirsipuuhun (hirteen on laitettu, vaikka ukko parka jo lusikan nurkkaan heittänny).
Ranskaa vuosina 1804 - 1815 hallinnutta keisari Napoleonia (minkä värinen lie tuo Napoleonin valakonen hevonen?) seurasi usein punainen hahmo (kaveri ollunna liian paljo auringossa kun iho jo niin pahasti karstalle palanu, että punaseks männy). Jotkut arvelivat sen olevan aaveen, jotkut valepukuisen paholaisen (naamias puvun saatana ostanna pilailu puodista). Punaisen miehen, kuten monen muunkin aaveen, sanottiin ilmestyvän useimmin vaikeina aikoina - varsinkin taistelun lopulla, juuri ennen tappiota. Napoleon uskoi vakaasti että kuolleet voivat vaikuttaa tuleviin tapahtumiin. Hän neuvotteli usein spiritistin kanssa. Juuri ennen kuolemaansa Napoleon näki kuolleen vaimonsa Josephien aaveen.
Amerikan presidentti Abraham Lincolnin uskottiin kummittelevan Valkoisessa talossa (joko lie tuo restentti Obama nähnynnä kolleegasa aaveen). Muun muassa presidentti Roosevelt, Sir Winston Churchill ja presidentti Eisenhower ovat vaistonneet Lincolnin läsnäolon. Presidentti Lyndon Johnsonin vaimo katsoi kerran televisiosta Abraham Lincolnin salamurhasta (vaivihkaa salassa perunakellarissa tapettu) kertovaa ohjelmaa. Yhtäkkiä hän kääntyi kuin pakotettuna katsomaan seinälle, takan yläpuolelle kiinnitettyä laattaa, jossa kerrottiin Lincolnin oleskelusta juuri siinä huoneessa. Lukiessaan tekstiä rouva Johnson tunsi että huoneessa veti (veti ja työnsi kovasti, kylymä tuil rouvastiinalle).
Kuninkaiden, kuningattarien ja prinssien haamuista on kerrottu kautta aikojen. Monet julmat hallitsijat ovat itsekin kokoneet väkivaltaisen kuoleman. Tämä tosiasia sekä se että salaperäisyys verhosi menneinä aikoina hallitsijoita, selittää, miksi kuninkaallisia kummitusjuttuja kerrotaan niin paljon. Useimmat kuningassuvut ovat jo sammuneet, mistä johtunee ettei uusia aavehahmoja ole ilmaantunut (eipä ole nyt ruottissa eikä britanniassa kuollu kuninkaallisia salaperäisiä kuningashuoneen hulmuilijoita).
Edward V:n ja Yorkin herttuan Richardin haamut on nähty Lontoossa, Towerin linnassa (sieltä ovat kurkkineet kaverukset toverin linnasta). Prinssin murhattiin siellä 1483. Heidän luurankonsa löydettiin 200 vuotta myöhemmin ja siirrettiin Westminster Abbeyiin.
Kuningatar Elisabeth I, joka kuoli 1603, on siitä lähtien kulkenut Windsorin linnan muureilla (varovasti kipittänyt ettei oo helemat korvissa puonnu muurilta mutakassaan) noin 35 kilometrin päässä Lontoosta. Hänen sanotaan kummittelevan myös myös Windsorin kirjastossa, missä hänet nähtiin vain muutama päivä kuolemansa jälkeen.
Yrjö II:n on nähty katsovan Kensingtonin palatsi tuuliviirä Lontoossa (pohtinna että mahtaakohan ulukona tuulla vae ei). Kuollessaan lokakuun 25. päivänä vuonna 1760, hän odotti sanantuojia Saksasta. Hänen henkensä sanotaan mutisevan: "Miksi ne eivät tule?" (kait se nyt on yrjöökin kiinnostanna tullooko kaverit käämään vae ee).
Kautta aikojen on kerrottu naisista ja miehistä jotka ovat palanneet kummittelemaan entisille elinpaikoilleen (eivät oo halunneet mennä muitten elinpaikoille kummittelemaan). Tällaisten kertomusten suuri määrä voi johtua siitä, että kovin monet tunnetut ihmiset ovat kuolleet salamurhan uhreina ennen kuin ovat katsoneet elämäntyönsä tehdyksi (eivät kerenneet kahtoo elämänsä tarinoita televiisiosta). Kuuluisuuksien ja aaveiden yhdistämisen syynä voi olla yksinkertaisesti myös se, että ihmiset ovat hyvin taipuvaisia muistamaan kaiken epätavallisen mitä ovat kuulleet kuuluisuuksista (kuulleet että erkki petteri ukulele on syöny pietari perunaparran pikku kissan).
Rooman keisarin Neron (Neron leimaus, kun rooma sytty tulleen) sanottiin kummittelevan Rooman kaduilla sen jälkeen kun hän oli paennut vihollisiaan ja tehnyt itsemurhan. Aave katosi, kun Neron haudan päälle rakennettiin kirkko.
Englannissa 1600-luvulla valtaa pitäneen Oliver Cromwellin sanotaan kummittelevan kahden kenraalinsa kanssa Red Lion -aukiolla Lontoossa. Cromwell oli haudattu Westminster Abbeyiin, mutta hänen ruumiinsa kaivettiin kerran ylös ja vietiin Red Lion -aukion kautta ripustettavaksi hirsipuuhun (hirteen on laitettu, vaikka ukko parka jo lusikan nurkkaan heittänny).
Ranskaa vuosina 1804 - 1815 hallinnutta keisari Napoleonia (minkä värinen lie tuo Napoleonin valakonen hevonen?) seurasi usein punainen hahmo (kaveri ollunna liian paljo auringossa kun iho jo niin pahasti karstalle palanu, että punaseks männy). Jotkut arvelivat sen olevan aaveen, jotkut valepukuisen paholaisen (naamias puvun saatana ostanna pilailu puodista). Punaisen miehen, kuten monen muunkin aaveen, sanottiin ilmestyvän useimmin vaikeina aikoina - varsinkin taistelun lopulla, juuri ennen tappiota. Napoleon uskoi vakaasti että kuolleet voivat vaikuttaa tuleviin tapahtumiin. Hän neuvotteli usein spiritistin kanssa. Juuri ennen kuolemaansa Napoleon näki kuolleen vaimonsa Josephien aaveen.
Amerikan presidentti Abraham Lincolnin uskottiin kummittelevan Valkoisessa talossa (joko lie tuo restentti Obama nähnynnä kolleegasa aaveen). Muun muassa presidentti Roosevelt, Sir Winston Churchill ja presidentti Eisenhower ovat vaistonneet Lincolnin läsnäolon. Presidentti Lyndon Johnsonin vaimo katsoi kerran televisiosta Abraham Lincolnin salamurhasta (vaivihkaa salassa perunakellarissa tapettu) kertovaa ohjelmaa. Yhtäkkiä hän kääntyi kuin pakotettuna katsomaan seinälle, takan yläpuolelle kiinnitettyä laattaa, jossa kerrottiin Lincolnin oleskelusta juuri siinä huoneessa. Lukiessaan tekstiä rouva Johnson tunsi että huoneessa veti (veti ja työnsi kovasti, kylymä tuil rouvastiinalle).
Kuninkaiden, kuningattarien ja prinssien haamuista on kerrottu kautta aikojen. Monet julmat hallitsijat ovat itsekin kokoneet väkivaltaisen kuoleman. Tämä tosiasia sekä se että salaperäisyys verhosi menneinä aikoina hallitsijoita, selittää, miksi kuninkaallisia kummitusjuttuja kerrotaan niin paljon. Useimmat kuningassuvut ovat jo sammuneet, mistä johtunee ettei uusia aavehahmoja ole ilmaantunut (eipä ole nyt ruottissa eikä britanniassa kuollu kuninkaallisia salaperäisiä kuningashuoneen hulmuilijoita).
Edward V:n ja Yorkin herttuan Richardin haamut on nähty Lontoossa, Towerin linnassa (sieltä ovat kurkkineet kaverukset toverin linnasta). Prinssin murhattiin siellä 1483. Heidän luurankonsa löydettiin 200 vuotta myöhemmin ja siirrettiin Westminster Abbeyiin.
Kuningatar Elisabeth I, joka kuoli 1603, on siitä lähtien kulkenut Windsorin linnan muureilla (varovasti kipittänyt ettei oo helemat korvissa puonnu muurilta mutakassaan) noin 35 kilometrin päässä Lontoosta. Hänen sanotaan kummittelevan myös myös Windsorin kirjastossa, missä hänet nähtiin vain muutama päivä kuolemansa jälkeen.
Yrjö II:n on nähty katsovan Kensingtonin palatsi tuuliviirä Lontoossa (pohtinna että mahtaakohan ulukona tuulla vae ei). Kuollessaan lokakuun 25. päivänä vuonna 1760, hän odotti sanantuojia Saksasta. Hänen henkensä sanotaan mutisevan: "Miksi ne eivät tule?" (kait se nyt on yrjöökin kiinnostanna tullooko kaverit käämään vae ee).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)