Kummittelu osa 10 (Aavetarinoita osa 1)

Kuten tarinoissa vampyyreistä, ihmisusista yms. on myös kummituksilla omat tarinansa eri kulttuureissa. Ne ovat kaikki aikalailla samankaltaisia toistensa kanssa, mutta kulttuurit ovat myös luoneet omia kummituslajeja. Näitäkin tarinoita on niin paljon, että joudun taas laittamaan tarinat moneen eri osaan. Osat tarinoista ovat todella pitkiä, joten blogi merkinnät saattavat ylettyä maasta taivaaseen. Mutta aloitan nyt.
Kautta aikojen on kerrottu naisista ja miehistä jotka ovat palanneet kummittelemaan entisille elinpaikoilleen (eivät oo halunneet mennä muitten elinpaikoille kummittelemaan). Tällaisten kertomusten suuri määrä voi johtua siitä, että kovin monet tunnetut ihmiset ovat kuolleet salamurhan uhreina ennen kuin ovat katsoneet elämäntyönsä tehdyksi (eivät kerenneet kahtoo elämänsä tarinoita televiisiosta). Kuuluisuuksien ja aaveiden yhdistämisen syynä voi olla yksinkertaisesti myös se, että ihmiset ovat hyvin taipuvaisia muistamaan kaiken epätavallisen mitä ovat kuulleet kuuluisuuksista (kuulleet että erkki petteri ukulele on syöny pietari perunaparran pikku kissan).
Rooman keisarin Neron (Neron leimaus, kun rooma sytty tulleen) sanottiin kummittelevan Rooman kaduilla sen jälkeen kun hän oli paennut vihollisiaan ja tehnyt itsemurhan. Aave katosi, kun Neron haudan päälle rakennettiin kirkko.
Englannissa 1600-luvulla valtaa pitäneen Oliver Cromwellin sanotaan kummittelevan kahden kenraalinsa kanssa Red Lion -aukiolla Lontoossa. Cromwell oli haudattu Westminster Abbeyiin, mutta hänen ruumiinsa kaivettiin kerran ylös ja vietiin Red Lion -aukion kautta ripustettavaksi hirsipuuhun (hirteen on laitettu, vaikka ukko parka jo lusikan nurkkaan heittänny).
Ranskaa vuosina 1804 - 1815 hallinnutta keisari Napoleonia (minkä värinen lie tuo Napoleonin valakonen hevonen?) seurasi usein punainen hahmo (kaveri ollunna liian paljo auringossa kun iho jo niin pahasti karstalle palanu, että punaseks männy). Jotkut arvelivat sen olevan aaveen, jotkut valepukuisen paholaisen (naamias puvun saatana ostanna pilailu puodista). Punaisen miehen, kuten monen muunkin aaveen, sanottiin ilmestyvän useimmin vaikeina aikoina - varsinkin taistelun lopulla, juuri ennen tappiota. Napoleon uskoi vakaasti että kuolleet voivat vaikuttaa tuleviin tapahtumiin. Hän neuvotteli usein spiritistin kanssa. Juuri ennen kuolemaansa Napoleon näki kuolleen vaimonsa Josephien aaveen.
Amerikan presidentti Abraham Lincolnin uskottiin kummittelevan Valkoisessa talossa (joko lie tuo restentti Obama nähnynnä kolleegasa aaveen). Muun muassa presidentti Roosevelt, Sir Winston Churchill ja presidentti Eisenhower ovat vaistonneet Lincolnin läsnäolon. Presidentti Lyndon Johnsonin vaimo katsoi kerran televisiosta Abraham Lincolnin salamurhasta (vaivihkaa salassa perunakellarissa tapettu) kertovaa ohjelmaa. Yhtäkkiä hän kääntyi kuin pakotettuna katsomaan seinälle, takan yläpuolelle kiinnitettyä laattaa, jossa kerrottiin Lincolnin oleskelusta juuri siinä huoneessa. Lukiessaan tekstiä rouva Johnson tunsi että huoneessa veti (veti ja työnsi kovasti, kylymä tuil rouvastiinalle).
Kuninkaiden, kuningattarien ja prinssien haamuista on kerrottu kautta aikojen. Monet julmat hallitsijat ovat itsekin kokoneet väkivaltaisen kuoleman. Tämä tosiasia sekä se että salaperäisyys verhosi menneinä aikoina hallitsijoita, selittää, miksi kuninkaallisia kummitusjuttuja kerrotaan niin paljon. Useimmat kuningassuvut ovat jo sammuneet, mistä johtunee ettei uusia aavehahmoja ole ilmaantunut (eipä ole nyt ruottissa eikä britanniassa kuollu kuninkaallisia salaperäisiä kuningashuoneen hulmuilijoita).
Edward V:n ja Yorkin herttuan Richardin haamut on nähty Lontoossa, Towerin linnassa (sieltä ovat kurkkineet kaverukset toverin linnasta). Prinssin murhattiin siellä 1483. Heidän luurankonsa löydettiin 200 vuotta myöhemmin ja siirrettiin Westminster Abbeyiin.
Kuningatar Elisabeth I, joka kuoli 1603, on siitä lähtien kulkenut Windsorin linnan muureilla (varovasti kipittänyt ettei oo helemat korvissa puonnu muurilta mutakassaan) noin 35 kilometrin päässä Lontoosta. Hänen sanotaan kummittelevan myös myös Windsorin kirjastossa, missä hänet nähtiin vain muutama päivä kuolemansa jälkeen.
Yrjö II:n on nähty katsovan Kensingtonin palatsi tuuliviirä Lontoossa (pohtinna että mahtaakohan ulukona tuulla vae ei). Kuollessaan lokakuun 25. päivänä vuonna 1760, hän odotti sanantuojia Saksasta. Hänen henkensä sanotaan mutisevan: "Miksi ne eivät tule?" (kait se nyt on yrjöökin kiinnostanna tullooko kaverit käämään vae ee).