Kuningattaren palvelijatar
Jyrkän, rosoisen kalliorinteen huipulla, 75 metriä Forth River joen vedenpinnan yläpuolella, häämöttää Stirling Castle, jota pidettiin kauan Skotlannin mahtavimpana linnoituksena. Keskeisen, strategisen sijainen johdosta runoilija Alexander Smith kutsui linnaa "jättiläiskokoiseksi rintasoljeksi", joka "lukitsee yhteen Skotlannin ylämaan ja alamaan". Meidän päiviimme säilynyt 1400-luvulta peräisin oleva kivilinna rakennettiin korvaamaan puista linnoitusta, jonka tornit kohosivat ympäröivien aavojen tasankojen ylle noin 300 vuotta sitten.
Stirling oli kuninkaiden suosima olinpaikka, ja sen ikkunoista saattoi ihailla Skotlannin itsenäisyystaistelujen loistavaa panodraamaa. Skottien lapsikuningattaren (pikku akka) Marian kruunajaiset pidettiin linnoituksen kappelissa vuonna 1543, ja kuningatar oleskeli aika ajoin Stirlingissä myös aikuisena.
Lukemattomien aaveiden, joihin liittyy monia tarinoita, kerrotaan hiiviskelevän Stirlingin synkissä saleissa (hiippailoovat huamut sukkasillaan pimmeissä saleissa). Eräs taru kertoo Green Ladysta, vihreästä aatelisnaisesta, jonka linnan vangit ovat kertoneet nähneensä jopa meidänkin päivinämme. Jotkut sanovat hänen palvelleen kuningatar Marian hovissa ja pelastaneen valtiattaren hengen. Tarinan mukaan palvelustyttö oli aavistanut ennakolta Marian olevan hengenvaarassa ja rynnännyt kuningattaren makuukammioon, jossa liekit nuoleskelivat jo kuninkaallisen vuoteen paksuja verhoja (kaet se nyt ties kun ite kuitenniin käänä tuikkoomassa tulleen koko makkuukömmäkön). Palvelijatar kiskoi nukkuvan kuningattaren turvaan palavasta vuoteesta. Jälkeenpäin Maria kertoi ennustuksesta, jonka mukaan hän joutuisi hengenvaaraan Stirlingin linnassa raivoavassa tulipalossa.
Vuosisatoja vihreän naisen ilmestymisen ajateltiin ennustavan tulipaloja ja muita onnettomuuksia. Eräs armeijan kokki kertoi nähneensä hänet sotilaiden ollessa majoitettuina linnaan. Kokki väitti tunteneensa pataa hämmentäessään, että joku katseli häntä takaapäin. Kääntyessään ympäri hän näki epämääräisen, vihreään pukuun pukeutuneen naishahmon. Mitään katastrofia ei asiasta kuitenkaan seurannut, vaikka kokki pyörtyikin ja kaatui kuolleena lattialle.
Näin kertoo tarina, mutta jotenkin panee miettimään, että miten kokki saattoi mitään kertoa jos hän kerran kuoli tapauksen sattuessa. Outo homma.
sunnuntai 29. maaliskuuta 2009
Kummittelu osa 13 (Aavetarinoita osa 4)
Walsinghamin kummitukset
Vuonna 1891 eräässä talossa Georgiassa USA:ssa alkoi ilmetä kummallisia häiriöitä. Ovet paiskautuivat kiinni, kellot soivat ja huonekalut lentelivät, kaikki tämä ilman näkyvää syytä. Talossa asui Walsingham niminen maanviljelijä perheineen. Aluksi kummittelu ei huolettanut heitä, sillä he arvelivat syyksi epäystävällisiä naapureita tai pahantapaisia lapsia (helevetan penikat). Ajan mittään Walsinghamit alkoivat kuitenkin uskoa kummituksiin.
Kummittelu näytti alkavan kun herra Walsingham pian taloon muuttamisen jälkeen heitti pois löytämiään vanhoja luita (heetelly vähän pihalle pöllyyntynneitä kalikoita eekä tullu ajatelleeks että nakkas entisen asukkaan pellolle). Aaveita ei juuri näkynyt, mutta ne pitivät koko perheen öisin valveilla karmealla huudolla, valituksella ja naurulla (ilimeisesti siinä on ollu entisen asukkaan kaverittiin matkassa, kun niin helevetin haaskoo on huamuilla ollu). Walsinghamin lemmikkieläimet ilmeisesti kuitenkin näkivät aaveita. Näkymättömät kädet silittivät kissaa, mutta koira haukkui aaveille. Kun koira kerran hyökkäsi aavetta kohti, aave löi sitä niin lujaa että koiran niska katkesi. Nuorin tytär näki kerran yöllä tyhjästä ilmestyneen miehen käden, joka laskeutui hänen olalleen. Hän näki ja tunsi sen, mutta se ei näkynyt peilistä, jonka edessä hän istui. Tyttö kirkaisi ja käsi katosi.
Kerran aave seurasi Walsinghamia hänen kävellessään puutarhassa. Hän ei nähnyt sitä, ainoastaan miehen paljaiden jalkojen jäljet, jotka ilmestyivät hänen omien jälkien viereen. Vaikutti siltä kuin aave olisi kulkenut hänen vierellään. Walsinghamit muuttivat talosta eräiden epäonnistuneiden päivälliskutsujen jälkeen. Yläkerrasta kuului huutoa ja katosta pöydän yläpuolelta alkoi tippua verta. Yläpuolella olleesta huoneesta ei löydetty selitystä tälle karmealle tapaukselle.
Tyhjä talo pysyi outona kummajaisen siihen asti kunnes eräs Horace Gunn vietti siellä yön (aatteli että suap levätä rauhassa). Hän heräsi ja näki veren tahriman ihmispään leijuvan yläpuolellaan (piä tullu tutkimmaan että kuka se siinä makkoo). Se katosi ja Gunn juoksi huoneesta niin kauhistuneena ettei pystynyt edes huutamaan. Käytävässä hänen kurkkuunsa puristuivat jääkylmät, näkymättömät kädet, ja hän meni tajuttomaksi (kaet se taju männöö vähemmästäen pelekeemisestä). Gunn oli tajuttomana seuraavaan päivään asti. Gunn ei koskaan toipunut tästä talossa viettämästään yöstä, mutta sen jälkeen kummittelu loppui salaperäisellä tavalla.
Vuonna 1891 eräässä talossa Georgiassa USA:ssa alkoi ilmetä kummallisia häiriöitä. Ovet paiskautuivat kiinni, kellot soivat ja huonekalut lentelivät, kaikki tämä ilman näkyvää syytä. Talossa asui Walsingham niminen maanviljelijä perheineen. Aluksi kummittelu ei huolettanut heitä, sillä he arvelivat syyksi epäystävällisiä naapureita tai pahantapaisia lapsia (helevetan penikat). Ajan mittään Walsinghamit alkoivat kuitenkin uskoa kummituksiin.
Kummittelu näytti alkavan kun herra Walsingham pian taloon muuttamisen jälkeen heitti pois löytämiään vanhoja luita (heetelly vähän pihalle pöllyyntynneitä kalikoita eekä tullu ajatelleeks että nakkas entisen asukkaan pellolle). Aaveita ei juuri näkynyt, mutta ne pitivät koko perheen öisin valveilla karmealla huudolla, valituksella ja naurulla (ilimeisesti siinä on ollu entisen asukkaan kaverittiin matkassa, kun niin helevetin haaskoo on huamuilla ollu). Walsinghamin lemmikkieläimet ilmeisesti kuitenkin näkivät aaveita. Näkymättömät kädet silittivät kissaa, mutta koira haukkui aaveille. Kun koira kerran hyökkäsi aavetta kohti, aave löi sitä niin lujaa että koiran niska katkesi. Nuorin tytär näki kerran yöllä tyhjästä ilmestyneen miehen käden, joka laskeutui hänen olalleen. Hän näki ja tunsi sen, mutta se ei näkynyt peilistä, jonka edessä hän istui. Tyttö kirkaisi ja käsi katosi.
Kerran aave seurasi Walsinghamia hänen kävellessään puutarhassa. Hän ei nähnyt sitä, ainoastaan miehen paljaiden jalkojen jäljet, jotka ilmestyivät hänen omien jälkien viereen. Vaikutti siltä kuin aave olisi kulkenut hänen vierellään. Walsinghamit muuttivat talosta eräiden epäonnistuneiden päivälliskutsujen jälkeen. Yläkerrasta kuului huutoa ja katosta pöydän yläpuolelta alkoi tippua verta. Yläpuolella olleesta huoneesta ei löydetty selitystä tälle karmealle tapaukselle.
Tyhjä talo pysyi outona kummajaisen siihen asti kunnes eräs Horace Gunn vietti siellä yön (aatteli että suap levätä rauhassa). Hän heräsi ja näki veren tahriman ihmispään leijuvan yläpuolellaan (piä tullu tutkimmaan että kuka se siinä makkoo). Se katosi ja Gunn juoksi huoneesta niin kauhistuneena ettei pystynyt edes huutamaan. Käytävässä hänen kurkkuunsa puristuivat jääkylmät, näkymättömät kädet, ja hän meni tajuttomaksi (kaet se taju männöö vähemmästäen pelekeemisestä). Gunn oli tajuttomana seuraavaan päivään asti. Gunn ei koskaan toipunut tästä talossa viettämästään yöstä, mutta sen jälkeen kummittelu loppui salaperäisellä tavalla.
Kummittelu osa 12 (Aavetarinoita osa 3)
Levottoman vainajan kosto
Myöhään eräänä iltana, vuonna 1681 mylläri (yllärinpylläri) James Craeme, joka asui Durhamin kreivikunnassa Englannissa, sai vieraakseen kammottavan näköisen nuoren naisen haamun. Nainen oli kauttaaltaan veren peitossa, ja hänellä oli päässään viisi avohaavaa. Nainen kertoi Craemelle, että hänen nimensä oli Anna Walker ja että hänet oli surmannut teräshakulla Mark Sharp niminen mies. Sharp oli tehnyt tekonsa erään Anne Walkerin sukulaisen käskystä, joka oli myös nimeltään Walker, ja joka oli saattanut Annen raskaaksi. Nainen ilmaisi Craemelle selvin sanoi, että hän ahdistelisi tätä edelleenkin, ellei tämä tekisi tapauksesta ilmoitusta paikalliselle poliisituomarille.
Craeme ei uskonut näkemäänsä todeksi, eikä ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin. Mutta kun aave ilmestyi hänelle vielä kaksi kertaa, rukoillen ja esittäen uhkauksia, hän meni viranomaisten puheille ja kertoi heille naisen hirveän tarinan. Anna Walkerin ruumis löydettiin aaveen ilmoittamasta kuopasta. Sharp ja Walker pidätettiin. He joutuivat oikeuden eteen, heidät todettiin syyllisiksi ja hirtettiin. Annen aave, joka näin oli saanut kostonhalunsa tyydytetyksi, ei näyttäytynyt enää sen jälkeen.
Hautausmaan Mary
Jo monen vuoden ajan yhdysvaltalaiset autoilijat, jotka ovat ajaneet pitkin Archer Avenueta Chicagon eteläpuolella, ovat tehneet ilmoituksia kauniista ja nuoresta liftaajasta, vaaleaveriköstä, jolla on yllään ilmeisesti 1920 tai 1930- luvulta peräisin oleva valkoinen puku. Useimmat ilmoituksen tekijät ovat kertoman mukaan olleet naimattomia miehiä (sinkku ukkoja, kyllähän niille nuor tyttö kelepoo), ja tyttö on usein hypännyt heidän autoonsa lupaa pyytämättä ja ilmoittanut heille vain, että hänen täytyy saada kyyti kotiinsa. Tytön kotipaikka on kaikesta päätellen Resurrection niminen hautausmaa South Arher Avenuen varrella, sillä auton tullessa hautausmaan kohdalle liftaaja poistuu autosta, joskus avatusta ovesta ja joskus oven läpi (on siinä varmaan kuskoojalla ilimettä kerrakseen kun eukko viipottaa männä oven läpi ulos iliman että ikkuna männöö rikki), astelee suljetun takorautaisen portin luo, menee hautausmaalle sen läpi ja katoaa näkyvistä heti portin sisäpuolelle päästyään. Resurrectionin Maryn, kuten aavetta nimitetään, väitetään olevan erään nuoren puolalaistytön aave. Tyttö sai surmansa auto-onnettomuudessa 1931 ollessaan palaamassa kotiinsa tanssiaisista, ja hänet haudattiin Resurrection hautausmaalle tanssipuku yllään ja tanssikengät jalassa.
Eräänä iltana vuoden 1977 joulukuussa muuan autoilija huomasi hautausmaan korkean portin sisäpuolella seisovan nuoren valkopukuisen naisen. Nainen piteli kiinni portin rautakaltereista ja katseli tielle. Autoilija arveli, että tyttö oli jäänyt vahingossa lukkojen taakse hautausmaalle, ja kutsui poliisin, mutta tyttö ehti kadota ennen kuin poliisit tulivat paikalle. Poliisi etsi tyttöä hautausmaalta valonheittimien avulla, mutta siellä ei näkynyt ketään. Poliisi ja autoilija saattoivat kuitenkin todeta, että kaksi portin rautatankoa oli taipunut ulospäin, ja taipuneissa tangoissa oli selvästi nähtävissä kaksi pientä kämmentä.
Myöhään eräänä iltana, vuonna 1681 mylläri (yllärinpylläri) James Craeme, joka asui Durhamin kreivikunnassa Englannissa, sai vieraakseen kammottavan näköisen nuoren naisen haamun. Nainen oli kauttaaltaan veren peitossa, ja hänellä oli päässään viisi avohaavaa. Nainen kertoi Craemelle, että hänen nimensä oli Anna Walker ja että hänet oli surmannut teräshakulla Mark Sharp niminen mies. Sharp oli tehnyt tekonsa erään Anne Walkerin sukulaisen käskystä, joka oli myös nimeltään Walker, ja joka oli saattanut Annen raskaaksi. Nainen ilmaisi Craemelle selvin sanoi, että hän ahdistelisi tätä edelleenkin, ellei tämä tekisi tapauksesta ilmoitusta paikalliselle poliisituomarille.
Craeme ei uskonut näkemäänsä todeksi, eikä ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin. Mutta kun aave ilmestyi hänelle vielä kaksi kertaa, rukoillen ja esittäen uhkauksia, hän meni viranomaisten puheille ja kertoi heille naisen hirveän tarinan. Anna Walkerin ruumis löydettiin aaveen ilmoittamasta kuopasta. Sharp ja Walker pidätettiin. He joutuivat oikeuden eteen, heidät todettiin syyllisiksi ja hirtettiin. Annen aave, joka näin oli saanut kostonhalunsa tyydytetyksi, ei näyttäytynyt enää sen jälkeen.
Hautausmaan Mary
Jo monen vuoden ajan yhdysvaltalaiset autoilijat, jotka ovat ajaneet pitkin Archer Avenueta Chicagon eteläpuolella, ovat tehneet ilmoituksia kauniista ja nuoresta liftaajasta, vaaleaveriköstä, jolla on yllään ilmeisesti 1920 tai 1930- luvulta peräisin oleva valkoinen puku. Useimmat ilmoituksen tekijät ovat kertoman mukaan olleet naimattomia miehiä (sinkku ukkoja, kyllähän niille nuor tyttö kelepoo), ja tyttö on usein hypännyt heidän autoonsa lupaa pyytämättä ja ilmoittanut heille vain, että hänen täytyy saada kyyti kotiinsa. Tytön kotipaikka on kaikesta päätellen Resurrection niminen hautausmaa South Arher Avenuen varrella, sillä auton tullessa hautausmaan kohdalle liftaaja poistuu autosta, joskus avatusta ovesta ja joskus oven läpi (on siinä varmaan kuskoojalla ilimettä kerrakseen kun eukko viipottaa männä oven läpi ulos iliman että ikkuna männöö rikki), astelee suljetun takorautaisen portin luo, menee hautausmaalle sen läpi ja katoaa näkyvistä heti portin sisäpuolelle päästyään. Resurrectionin Maryn, kuten aavetta nimitetään, väitetään olevan erään nuoren puolalaistytön aave. Tyttö sai surmansa auto-onnettomuudessa 1931 ollessaan palaamassa kotiinsa tanssiaisista, ja hänet haudattiin Resurrection hautausmaalle tanssipuku yllään ja tanssikengät jalassa.
Eräänä iltana vuoden 1977 joulukuussa muuan autoilija huomasi hautausmaan korkean portin sisäpuolella seisovan nuoren valkopukuisen naisen. Nainen piteli kiinni portin rautakaltereista ja katseli tielle. Autoilija arveli, että tyttö oli jäänyt vahingossa lukkojen taakse hautausmaalle, ja kutsui poliisin, mutta tyttö ehti kadota ennen kuin poliisit tulivat paikalle. Poliisi etsi tyttöä hautausmaalta valonheittimien avulla, mutta siellä ei näkynyt ketään. Poliisi ja autoilija saattoivat kuitenkin todeta, että kaksi portin rautatankoa oli taipunut ulospäin, ja taipuneissa tangoissa oli selvästi nähtävissä kaksi pientä kämmentä.
Kummittelu osa 11 (Aavetarinoita osa 2)
Kuningas Henrik VIII:lla oli kuusi vaimoa, joista ainakin neljä on näyttäytynyt aaveina (onpahan ukolla ollu helevetisti akkoja, ja vielä aaveenakkiin ovat ilimestynneet, her jessus). Ensimmäinen vaimo Katariina Aragonilainen (aragon, yksinäisten metsien vaeltaja) on nähty usein Cambridegeshiren linnassa. Toinen vaimo Anna Boleyn teloitettiin 1536. Hänen valkoasuinen haamunsa on käynyt usein päätään kantaen talossa jossa hän asui (onhan se hyvä ottoo piä kainalloon että näkköö mihinkä astuu). Kolmas vaimo Jane Seymour kummittelee monissa taloissa sytytettyä kynttilää kantaen. Viides vaimo Cathrine Howard teloitettiin vuonna 1542, koska hänellä oli ollut romanssi erään hovimuusikon kanssa (eukko halunna panna musikaalista miestä, tiiä minkälainen trumbetti sillä on haarojen välissä ollunna, kun on niin kiihkeetä ollu). Hänen aaveensa on ilmestynyt Hampton Courtin linnassa, huoneessa jossa hänet tapettiin.
Uuteen maailmaan muuttaneet eurooppalaiset toivat mukanaan aaveita ja yliluonnolsta kohtaa tuntemansa pelon. Elämä oli rankkaa ja monia ihmisiä tapettiin, mikä johti usein huhuihin kummittelusta. Amerikan alkuperäis asukkaillakin oli omat kummitusjuttunsa. Vuonna 1789 kuolleen viimeisen Mohawk intiaanin sanotaan melovan aavekanootilla ylös ja alas Mohawkjokea (intiaani on halunna jiähä melomaan, ettei tylsyys piäse yllättämmään).
Teksasin tasangoilla on kuultu vauhkoontuneen aarvekarjan kavioiden jylyä. Tästä on saatu aihe lauluu nimeltä "Aaveratsastajat". Kummittelu alkoi 1870-luvulla maanviljelijöiden alkaessa asuttaa villiä länttä. Eräällä karjapaimenella oli tapana ajaa karjansa tasankojen poikki. Kerran hän suuttui todetessaan jonkun rakentaneen maatalonsa reitin varrelle ja ajoi karjansa suoraan tilan poikki (ukko on selekeesti kuvitellu omistavasa kaekki alueet, turpaan olis pitäny tuommosta vettee ja tappoo nassauttee). Karja vauhkoontui ja murskasi alleen maatilan kaikki asukkaat. Sanotaan että vielä nykyisinkin kuullaan kuolinhuutoja karjan paetessa Teksasin taivaan poikki.
Muuan nuori poliisi ratsasti kerran Australian sisämaassa kun hän yhtäkkiä näki pienen aavemaisen talon ilmestyvän tyhjästä (humpsista, siihen on vaan talo ilimestyny polliisin jalakojen juureen). Kaksi miestä juoksi ulos ovesta. Pelosta huutavaa vanhaa miestä ajoi takaa nuori, hurjan näköinen mies, kirvestä heiluttaen. Sitten nuorempi mies iski vanhemmalta mieheltä kallon auki ja koko näky katosi. Poliisi pysähtyi seuraavalle, matkan varteen sattuneelle talolle ja koputti oveen. Hän kauhistui todetessaan, että oven avasi sama mies, jonka haamun hän oli juuri nähnyt huitovan kirveellä (onneks ee nytten ollu kirvestä käjessä tiiä mittee olis polliisi paralle tehnynnä). Murhaaja tunnusti pian rikoksensa.
Pahoja henkiä ja kummituksia kutsuttiin Kiinassa nimellä "Kuei". Niiden uskottiin olevan pahojen tai väkivaltaisesti kuolleiden ihmisten haamuja. Kuei yritti yleensä tuottaa eläville vahinkoa (yritti suaha säikäyttämällä vahingon housuun) ja etsiä uhria, joka ottaisi sen paikan helvetissä (kukkaan tääs järkinen tuskin siihen suostunnu vaekka kuinka olis jo vahinko ollu hoosussa). Mutta rohkeisiin, pelkäämättömiin ihmisiin niillä ei ollut valtaa. Uskottiin että kasveilla ja jopa esineillä on henki, joka saattoi lähteä "ruumiistaan" (huarukasta el lusikasta) kummittelemaan ihmiselle. Ne oli helposti tuhottavissa kun olivat palanneet alkuperäiseen muotoonsa.
Yin niminen poliisi pelasti naisen, jonka itsemurhan tehneen ihmisen aave yritti hirttää. Aave suuttui ja yritti tappaa Yinin. He tappelivat aamuun asti, mutta sitten aave heikkeni ja muuttui mädäntyneeksi puunkappaleeksi (saatanan mätä risu), jonka Yin sitten tuhosi.
Uuteen maailmaan muuttaneet eurooppalaiset toivat mukanaan aaveita ja yliluonnolsta kohtaa tuntemansa pelon. Elämä oli rankkaa ja monia ihmisiä tapettiin, mikä johti usein huhuihin kummittelusta. Amerikan alkuperäis asukkaillakin oli omat kummitusjuttunsa. Vuonna 1789 kuolleen viimeisen Mohawk intiaanin sanotaan melovan aavekanootilla ylös ja alas Mohawkjokea (intiaani on halunna jiähä melomaan, ettei tylsyys piäse yllättämmään).
Teksasin tasangoilla on kuultu vauhkoontuneen aarvekarjan kavioiden jylyä. Tästä on saatu aihe lauluu nimeltä "Aaveratsastajat". Kummittelu alkoi 1870-luvulla maanviljelijöiden alkaessa asuttaa villiä länttä. Eräällä karjapaimenella oli tapana ajaa karjansa tasankojen poikki. Kerran hän suuttui todetessaan jonkun rakentaneen maatalonsa reitin varrelle ja ajoi karjansa suoraan tilan poikki (ukko on selekeesti kuvitellu omistavasa kaekki alueet, turpaan olis pitäny tuommosta vettee ja tappoo nassauttee). Karja vauhkoontui ja murskasi alleen maatilan kaikki asukkaat. Sanotaan että vielä nykyisinkin kuullaan kuolinhuutoja karjan paetessa Teksasin taivaan poikki.
Muuan nuori poliisi ratsasti kerran Australian sisämaassa kun hän yhtäkkiä näki pienen aavemaisen talon ilmestyvän tyhjästä (humpsista, siihen on vaan talo ilimestyny polliisin jalakojen juureen). Kaksi miestä juoksi ulos ovesta. Pelosta huutavaa vanhaa miestä ajoi takaa nuori, hurjan näköinen mies, kirvestä heiluttaen. Sitten nuorempi mies iski vanhemmalta mieheltä kallon auki ja koko näky katosi. Poliisi pysähtyi seuraavalle, matkan varteen sattuneelle talolle ja koputti oveen. Hän kauhistui todetessaan, että oven avasi sama mies, jonka haamun hän oli juuri nähnyt huitovan kirveellä (onneks ee nytten ollu kirvestä käjessä tiiä mittee olis polliisi paralle tehnynnä). Murhaaja tunnusti pian rikoksensa.
Pahoja henkiä ja kummituksia kutsuttiin Kiinassa nimellä "Kuei". Niiden uskottiin olevan pahojen tai väkivaltaisesti kuolleiden ihmisten haamuja. Kuei yritti yleensä tuottaa eläville vahinkoa (yritti suaha säikäyttämällä vahingon housuun) ja etsiä uhria, joka ottaisi sen paikan helvetissä (kukkaan tääs järkinen tuskin siihen suostunnu vaekka kuinka olis jo vahinko ollu hoosussa). Mutta rohkeisiin, pelkäämättömiin ihmisiin niillä ei ollut valtaa. Uskottiin että kasveilla ja jopa esineillä on henki, joka saattoi lähteä "ruumiistaan" (huarukasta el lusikasta) kummittelemaan ihmiselle. Ne oli helposti tuhottavissa kun olivat palanneet alkuperäiseen muotoonsa.
Yin niminen poliisi pelasti naisen, jonka itsemurhan tehneen ihmisen aave yritti hirttää. Aave suuttui ja yritti tappaa Yinin. He tappelivat aamuun asti, mutta sitten aave heikkeni ja muuttui mädäntyneeksi puunkappaleeksi (saatanan mätä risu), jonka Yin sitten tuhosi.
Kummittelu osa 10 (Aavetarinoita osa 1)
Kuten tarinoissa vampyyreistä, ihmisusista yms. on myös kummituksilla omat tarinansa eri kulttuureissa. Ne ovat kaikki aikalailla samankaltaisia toistensa kanssa, mutta kulttuurit ovat myös luoneet omia kummituslajeja. Näitäkin tarinoita on niin paljon, että joudun taas laittamaan tarinat moneen eri osaan. Osat tarinoista ovat todella pitkiä, joten blogi merkinnät saattavat ylettyä maasta taivaaseen. Mutta aloitan nyt.
Kautta aikojen on kerrottu naisista ja miehistä jotka ovat palanneet kummittelemaan entisille elinpaikoilleen (eivät oo halunneet mennä muitten elinpaikoille kummittelemaan). Tällaisten kertomusten suuri määrä voi johtua siitä, että kovin monet tunnetut ihmiset ovat kuolleet salamurhan uhreina ennen kuin ovat katsoneet elämäntyönsä tehdyksi (eivät kerenneet kahtoo elämänsä tarinoita televiisiosta). Kuuluisuuksien ja aaveiden yhdistämisen syynä voi olla yksinkertaisesti myös se, että ihmiset ovat hyvin taipuvaisia muistamaan kaiken epätavallisen mitä ovat kuulleet kuuluisuuksista (kuulleet että erkki petteri ukulele on syöny pietari perunaparran pikku kissan).
Rooman keisarin Neron (Neron leimaus, kun rooma sytty tulleen) sanottiin kummittelevan Rooman kaduilla sen jälkeen kun hän oli paennut vihollisiaan ja tehnyt itsemurhan. Aave katosi, kun Neron haudan päälle rakennettiin kirkko.
Englannissa 1600-luvulla valtaa pitäneen Oliver Cromwellin sanotaan kummittelevan kahden kenraalinsa kanssa Red Lion -aukiolla Lontoossa. Cromwell oli haudattu Westminster Abbeyiin, mutta hänen ruumiinsa kaivettiin kerran ylös ja vietiin Red Lion -aukion kautta ripustettavaksi hirsipuuhun (hirteen on laitettu, vaikka ukko parka jo lusikan nurkkaan heittänny).
Ranskaa vuosina 1804 - 1815 hallinnutta keisari Napoleonia (minkä värinen lie tuo Napoleonin valakonen hevonen?) seurasi usein punainen hahmo (kaveri ollunna liian paljo auringossa kun iho jo niin pahasti karstalle palanu, että punaseks männy). Jotkut arvelivat sen olevan aaveen, jotkut valepukuisen paholaisen (naamias puvun saatana ostanna pilailu puodista). Punaisen miehen, kuten monen muunkin aaveen, sanottiin ilmestyvän useimmin vaikeina aikoina - varsinkin taistelun lopulla, juuri ennen tappiota. Napoleon uskoi vakaasti että kuolleet voivat vaikuttaa tuleviin tapahtumiin. Hän neuvotteli usein spiritistin kanssa. Juuri ennen kuolemaansa Napoleon näki kuolleen vaimonsa Josephien aaveen.
Amerikan presidentti Abraham Lincolnin uskottiin kummittelevan Valkoisessa talossa (joko lie tuo restentti Obama nähnynnä kolleegasa aaveen). Muun muassa presidentti Roosevelt, Sir Winston Churchill ja presidentti Eisenhower ovat vaistonneet Lincolnin läsnäolon. Presidentti Lyndon Johnsonin vaimo katsoi kerran televisiosta Abraham Lincolnin salamurhasta (vaivihkaa salassa perunakellarissa tapettu) kertovaa ohjelmaa. Yhtäkkiä hän kääntyi kuin pakotettuna katsomaan seinälle, takan yläpuolelle kiinnitettyä laattaa, jossa kerrottiin Lincolnin oleskelusta juuri siinä huoneessa. Lukiessaan tekstiä rouva Johnson tunsi että huoneessa veti (veti ja työnsi kovasti, kylymä tuil rouvastiinalle).
Kuninkaiden, kuningattarien ja prinssien haamuista on kerrottu kautta aikojen. Monet julmat hallitsijat ovat itsekin kokoneet väkivaltaisen kuoleman. Tämä tosiasia sekä se että salaperäisyys verhosi menneinä aikoina hallitsijoita, selittää, miksi kuninkaallisia kummitusjuttuja kerrotaan niin paljon. Useimmat kuningassuvut ovat jo sammuneet, mistä johtunee ettei uusia aavehahmoja ole ilmaantunut (eipä ole nyt ruottissa eikä britanniassa kuollu kuninkaallisia salaperäisiä kuningashuoneen hulmuilijoita).
Edward V:n ja Yorkin herttuan Richardin haamut on nähty Lontoossa, Towerin linnassa (sieltä ovat kurkkineet kaverukset toverin linnasta). Prinssin murhattiin siellä 1483. Heidän luurankonsa löydettiin 200 vuotta myöhemmin ja siirrettiin Westminster Abbeyiin.
Kuningatar Elisabeth I, joka kuoli 1603, on siitä lähtien kulkenut Windsorin linnan muureilla (varovasti kipittänyt ettei oo helemat korvissa puonnu muurilta mutakassaan) noin 35 kilometrin päässä Lontoosta. Hänen sanotaan kummittelevan myös myös Windsorin kirjastossa, missä hänet nähtiin vain muutama päivä kuolemansa jälkeen.
Yrjö II:n on nähty katsovan Kensingtonin palatsi tuuliviirä Lontoossa (pohtinna että mahtaakohan ulukona tuulla vae ei). Kuollessaan lokakuun 25. päivänä vuonna 1760, hän odotti sanantuojia Saksasta. Hänen henkensä sanotaan mutisevan: "Miksi ne eivät tule?" (kait se nyt on yrjöökin kiinnostanna tullooko kaverit käämään vae ee).
Kautta aikojen on kerrottu naisista ja miehistä jotka ovat palanneet kummittelemaan entisille elinpaikoilleen (eivät oo halunneet mennä muitten elinpaikoille kummittelemaan). Tällaisten kertomusten suuri määrä voi johtua siitä, että kovin monet tunnetut ihmiset ovat kuolleet salamurhan uhreina ennen kuin ovat katsoneet elämäntyönsä tehdyksi (eivät kerenneet kahtoo elämänsä tarinoita televiisiosta). Kuuluisuuksien ja aaveiden yhdistämisen syynä voi olla yksinkertaisesti myös se, että ihmiset ovat hyvin taipuvaisia muistamaan kaiken epätavallisen mitä ovat kuulleet kuuluisuuksista (kuulleet että erkki petteri ukulele on syöny pietari perunaparran pikku kissan).
Rooman keisarin Neron (Neron leimaus, kun rooma sytty tulleen) sanottiin kummittelevan Rooman kaduilla sen jälkeen kun hän oli paennut vihollisiaan ja tehnyt itsemurhan. Aave katosi, kun Neron haudan päälle rakennettiin kirkko.
Englannissa 1600-luvulla valtaa pitäneen Oliver Cromwellin sanotaan kummittelevan kahden kenraalinsa kanssa Red Lion -aukiolla Lontoossa. Cromwell oli haudattu Westminster Abbeyiin, mutta hänen ruumiinsa kaivettiin kerran ylös ja vietiin Red Lion -aukion kautta ripustettavaksi hirsipuuhun (hirteen on laitettu, vaikka ukko parka jo lusikan nurkkaan heittänny).
Ranskaa vuosina 1804 - 1815 hallinnutta keisari Napoleonia (minkä värinen lie tuo Napoleonin valakonen hevonen?) seurasi usein punainen hahmo (kaveri ollunna liian paljo auringossa kun iho jo niin pahasti karstalle palanu, että punaseks männy). Jotkut arvelivat sen olevan aaveen, jotkut valepukuisen paholaisen (naamias puvun saatana ostanna pilailu puodista). Punaisen miehen, kuten monen muunkin aaveen, sanottiin ilmestyvän useimmin vaikeina aikoina - varsinkin taistelun lopulla, juuri ennen tappiota. Napoleon uskoi vakaasti että kuolleet voivat vaikuttaa tuleviin tapahtumiin. Hän neuvotteli usein spiritistin kanssa. Juuri ennen kuolemaansa Napoleon näki kuolleen vaimonsa Josephien aaveen.
Amerikan presidentti Abraham Lincolnin uskottiin kummittelevan Valkoisessa talossa (joko lie tuo restentti Obama nähnynnä kolleegasa aaveen). Muun muassa presidentti Roosevelt, Sir Winston Churchill ja presidentti Eisenhower ovat vaistonneet Lincolnin läsnäolon. Presidentti Lyndon Johnsonin vaimo katsoi kerran televisiosta Abraham Lincolnin salamurhasta (vaivihkaa salassa perunakellarissa tapettu) kertovaa ohjelmaa. Yhtäkkiä hän kääntyi kuin pakotettuna katsomaan seinälle, takan yläpuolelle kiinnitettyä laattaa, jossa kerrottiin Lincolnin oleskelusta juuri siinä huoneessa. Lukiessaan tekstiä rouva Johnson tunsi että huoneessa veti (veti ja työnsi kovasti, kylymä tuil rouvastiinalle).
Kuninkaiden, kuningattarien ja prinssien haamuista on kerrottu kautta aikojen. Monet julmat hallitsijat ovat itsekin kokoneet väkivaltaisen kuoleman. Tämä tosiasia sekä se että salaperäisyys verhosi menneinä aikoina hallitsijoita, selittää, miksi kuninkaallisia kummitusjuttuja kerrotaan niin paljon. Useimmat kuningassuvut ovat jo sammuneet, mistä johtunee ettei uusia aavehahmoja ole ilmaantunut (eipä ole nyt ruottissa eikä britanniassa kuollu kuninkaallisia salaperäisiä kuningashuoneen hulmuilijoita).
Edward V:n ja Yorkin herttuan Richardin haamut on nähty Lontoossa, Towerin linnassa (sieltä ovat kurkkineet kaverukset toverin linnasta). Prinssin murhattiin siellä 1483. Heidän luurankonsa löydettiin 200 vuotta myöhemmin ja siirrettiin Westminster Abbeyiin.
Kuningatar Elisabeth I, joka kuoli 1603, on siitä lähtien kulkenut Windsorin linnan muureilla (varovasti kipittänyt ettei oo helemat korvissa puonnu muurilta mutakassaan) noin 35 kilometrin päässä Lontoosta. Hänen sanotaan kummittelevan myös myös Windsorin kirjastossa, missä hänet nähtiin vain muutama päivä kuolemansa jälkeen.
Yrjö II:n on nähty katsovan Kensingtonin palatsi tuuliviirä Lontoossa (pohtinna että mahtaakohan ulukona tuulla vae ei). Kuollessaan lokakuun 25. päivänä vuonna 1760, hän odotti sanantuojia Saksasta. Hänen henkensä sanotaan mutisevan: "Miksi ne eivät tule?" (kait se nyt on yrjöökin kiinnostanna tullooko kaverit käämään vae ee).
lauantai 28. maaliskuuta 2009
Kummittelu osa 9
Vaikka aaveiden kerrotaan yleensä olevan ihmisen näköisiä, kummittelua on montaa eri lajia (eri rotuja on vähän kun koiriakkiin). Joskus aaveita ei tunnisteta henkiolennoksi, koska ne näyttävä aivan aineellisilta ja todellisilta. Nämä ovat yleensä vastikään kuolleiden aaveita. Useimmiten ne ilmestyvät sukulaisille tai ystäville juuri kuoleman hetkellä.
Monia kummituksia ympäröi loistava valo, kuin sädekehä (sähkösiä kavereita) tai jopa tuli (on aaveella kuumat paikat pärkyle). Jotkut aaveet ovat värittömiä ja läpikuultavia. Ne ovat kuin huonekaluja tai seinien osia huoneessa jossa ilmestyvät. Tässäpä esimerkkejä yleisimmistä aavelajeista. Kaikki aaveet eivät siis ole näkyviä, vaikka niiden aiheuttamia ääniä kuullaan.
Kun eräs työmies kuoli Italiassa, hänen ystävänsä kuulivat askelten ääniä työpaikalla. He kutsuivat paikalle valokuvaajan varmistaakseen epäilynsä kummittelusta. Vaikka työmiehet eivät koskaan nähneet aavetta, keskiyöllä otetussa valokuvassa näkyi selvästi aaveen utuinen hahmo. Se oli kuollut työmies, joka seisoi työpöytänsä äärellä, aivan kuin eläessäänkin (on ollu tunnollinen työntekijä, kun ei oo malttanu olla poissa töistä vaikka on kuollu).
Roomassa nähtiin tulinen aave vuonna 1683 (syöny liikaa chiliä). Muuan mies heräsi ja näki vuoteensa vierellä aavenaisen. Sillä oli yllään valkoinen puku ja sen olemus säteili kirkasta, koko huoneen valaisevaa valoa. Aave alkoi puhua ällistyneelle miehelle kirkkaitten liekkien leimutessa (on kait äijä parka ollu pasadeero housussa, kun semmonen tulinen muija mutisoo kummia). "Katso siihen kohtaa mihin kosketan", nainen sanoi ennen kuin katosi (eipä ollu sillä naisella kummosta kerrottavaa). Peite oli palanut ja siinä näkyi aaveen oikean käden jättämä kärventynyt jälki (hyvä ettei ole tulipalo syttyny kun käyny naikkonen niin kuumana).
Jotkut aaveet puolestaan haalistuvat vanhetessaan. Eräässä vanhassa talossa nähtiin 1700-luvulla punaisiin pukeutunut aavenainen, jolla oli musta päähine. 70 vuoden kuluttua sama aave nähtiin vaaleanpunaisessa asussa. 1800-luvun puolivälissä naisella oli valkoinen puku ja harmaat hiukset. 1939 siitä oli jäljellä enää vain askelten ääni ja puvun suhahtelu. Vuonna 1971 talonpurkajat vain aistivat sen läsnäolon (nainen hävinny kokonaan).
Aaveiden ajatellaan usein olevan verhoutuneita valkoisiin ehkä siksi, että aikoinaan ihmiset haudattiin valkoiseen kääriliinaan kiedottuna (muumion kuteet). Kuningas Kaarle I näki vuonna 1645, englannin sisällissodan aikana, hiljan teloitetun uskollisen ystävänsä, Straffordin kreivin juuri tällaisena aaveena. Se sanoi kuninkaalle että seuraavaksi päiväksi aiottu taistelu päättyisi tappioon. Kaarle ei piitannut ennustuksesta - ja taistelu päättyi raskaaseen tappioon.
Joskus koneetkin kummittelevat. Abraham Lincolnin hautajaisjunan kerrotaan kummittelevan rataosuudella, jolla se kuljetti presidentin ruumista kun hänet oli murhattu vuonna 1865. Kerrotaan, että junan ohittaessa aseman kaikki kellot pysähtyvät. Lincolnia ei ole koskaan nähty junassa (vaikkakin hänen haamunsa on näyttäytynyt valkoisessa talossa, mitähän Obama siihen tuumaa kun näkee kollegansa), mutta yhdessä junan vaunussa on nähty luuranko orkesteri (niillä on vielä musisoinnit kesken).
Monet uskovat, että eläimet eivät voi muuttua kummituksiksi, koska niillä ei (mukamas) ole sielua. Monissa kummitusjutuissa on kuitenkin ollut mukana eläimiäkin.
Aave eläimet voivat olla hyvin pelottavia tai pelkästään kummallisia (eikös aaveet ylipäätään ole aika pelottavia ja onhan ne kyllä aika kummallisiakin). On kerrottu esimerkiksi aavekoirasta, joka häiritsi erästä miestä kovaäänisellä haukkumisellaan. Mies heitti sitä kivellä, mutta se väisti ja jakautui kahtia. Molemmat puoliskot jatkoivat haukkumista (on saattanu äijällä mennä lopullisesti hermot siinä vaiheessa).
1880-luvulla Intiassa muuan sokea spitaalinen mies pyysi Charles de Silvalta apua viidakkoa terrorisoivaa tiikerä vastaan. De Silva pakeni (oma henki ollu tärkeempi ja eipä ole siinä kerinny muita auttamaan. Itsekäs paska) ja tiikeri hyökkäsi spitaalisen kimppuun. Kostoksi spitaalinen kirosi de Silvan. Pian tämän jälkeen alettiin kertoa tiikeristä, jonka spitaalinen oli muuttanut valkoiseksi. De Silva toivoi vapautuvansa kirouksesta tappamalla tiikerin. Mutta muutaman päivän kuluttua kuolemansa jälkeen tiikerin haamu hyökkäsi de Silvan vaimon ja pojan kimppuun (kosto on suloinen). Tiikeri oli pelkkä aave, mutta silti se tappoi kaksi ihmistä. De Silvan poika kuoli spitaaliseen ja hänen hoitajansa pelkoon (pelänny paskat housuun ja tukehtunut todennäköisesti itkun saattelemana tulleen räkävirran joutuessa henkityselimiin). Spitaalisen kirous oli tehnyt tehtävänsä.
Joukko ranskalaisia sotilaita nukkui kerran marokkolaisen talon raunioissa (ei löytyny siihen aikaan marokosta ehjiä asumuksia). Miehet totesivat pian että paikassa kummitteli. Hirvittävä huuto herätti heidät keskiyöllä ja esiin ilmestyi valtava musta aavekoira. Se hyppäsi sotilaiden yli ja katosi sitten.
Valkoiseksi paholaiseksi kutsuttu villioriin haamu kummittelee Amerikan preerioilla. Elinaikanaan tämä kesytön hevonen oli suojellut villihevosten laumaa puremalla ja potkimalla kaikkia jotka yrittivät vangita sen tai lauman.
Jotkut Kanadan intiaanit uskoivat että jos he syöttävät pyydystämänsä majavan luut koirilleen, sen henki tulee vihaiseksi (henki hiippailee intiaanien luo ja purnaa perkeleitä päin naamaa). Aavemajava palaa taivuttamaan elävät sukulaisensa välttämään pyydyksiä (älkää menkö sinne, siellä on niiden intiaanien pyydykset jotka syöttää kaikki luut niille karvasille otuksille jotka räkyttää).
Siperialaiset metsästäjät järjestivät juhlat jokaisen tappamansa valaan kunniaksi (maailman suurimmalla nisäkkäällä ollu sitten ihmisten tyyliin hautajaiset, ainakin silleesti jännästi ajateltuna). He toivoivat valaan haamun kertovan muille valaille, kuinka hyvin sitä on kohdeltu kuoleman jälkeen, jotta muut valaat eivät upottaisi kalastusveneitä (tiiä vaikka vieläkkii siperiassa metsästäjät tai no kalastajia ne kait on, niin järjestäävät juhlia valaille ja tiiä vaikka ahvenillekkin järjestäävät).
Ehkä karmeimpia kuviteltavissa olevia kokemuksia on päätömän kummituksen näkeminen. Kummitusjuttuja kerrottaessa kerrotaan aina myös näistä päättömistä. Varsinkin tärkeitä vankeja on usein teloitettu katkaisemalla pää (Kuninkaat, kuningattaret, lordit ym. arvokkaat henkilöt. Enkä tarkoita tuolla lordilla sitä yhtyettä, vaikka kyllä nekin jo aika aaveilta näyttää, hirviöiltä). Päättömien kuninkaallisten aaveiden määrä voi johtua juuri tästä. Ennen uskottiin ettei sielu voinut olla läsnä viimeisellä tuomiolla ellei ruumis ollut kokonainen. Päättömien kummitusten on selitetty vaeltavan ihmisten maailmassa etsimässä päätään. Myös päättömiä hevosia on nähty maalaisteillä vetämässä aavevaunuja (en haluais kyllä semmoseen törmätä). Seuraavassa muutamia lyhyitä tarinoita näistä kummajaisista.
Päätön nainen oli kummitellut vuosisatojen ajan tienristeyksessä Echtissä, Hollannissa. Se kiertelee paikkaa, jossa arvellaan olevan haudattuna aarre. Se on tuomittu kummittelemaan kunnes kulta annetaan köyhille. Kerran Echtin kummitus lupasi kolmanneksen aarteesta eräälle nuorelle miehelle, jotta tämä kaivaisi sen maasta. Se käski miehen olla kaivaessaan ääneti. Kun miehen lapio osui aarrearkun kanteen, hän valitettavasti huudahti "Eläköön pyhimykset!" (helevetin mäntti kun män mölyämmään). Aarre vajosi äkkiä takaisin maan sisään, eikä sitä ole sen koommin nähty.
Toinen kammottava päätön nainen kummittelee sumuisella säällä eräällä Englannin itärannikon nummella. Sillä on pään kohdalla vain hattu. Naista seuraava pyörteinen tuuli kieputtaa jokaista, joka sattuu reitin varrelle.
Doverin linnassa kummttelee päätön rumpalipoika (onneks rummuissa ei ole kieliä, niin pystyy soittelemaan ihan rauhassa), joka kulkee öisin muurilla. Hänen sanotaan kuolleen salaperäissä olosuhteissa 1700-luvun lopulla, kun linna rakennettiin uudelleen.
Sotilas, jonka pää räjähti irti USA:n sisällissodan aikana, kummittelee yhä kuolemansa näyttämöllä. Aave ratsastaa villiä laukkaa kummitushevosella Greenburghissa Hedson-joen rannalla ja etsii päätään.
On myös ollut ruumiittomia päitä jotka ovat etsineet ruumiitaan. Saksalaiset maatyöläiset näkivät pään 1800-luvulla, kun se lensi latoon (lie jollain polttoaineella toiminu). Se ennusti erään maatyöläisen sisaren kuolemaa. Tyttö hukkui myöhemmin samana päivänä.
Monia kummituksia ympäröi loistava valo, kuin sädekehä (sähkösiä kavereita) tai jopa tuli (on aaveella kuumat paikat pärkyle). Jotkut aaveet ovat värittömiä ja läpikuultavia. Ne ovat kuin huonekaluja tai seinien osia huoneessa jossa ilmestyvät. Tässäpä esimerkkejä yleisimmistä aavelajeista. Kaikki aaveet eivät siis ole näkyviä, vaikka niiden aiheuttamia ääniä kuullaan.
Kun eräs työmies kuoli Italiassa, hänen ystävänsä kuulivat askelten ääniä työpaikalla. He kutsuivat paikalle valokuvaajan varmistaakseen epäilynsä kummittelusta. Vaikka työmiehet eivät koskaan nähneet aavetta, keskiyöllä otetussa valokuvassa näkyi selvästi aaveen utuinen hahmo. Se oli kuollut työmies, joka seisoi työpöytänsä äärellä, aivan kuin eläessäänkin (on ollu tunnollinen työntekijä, kun ei oo malttanu olla poissa töistä vaikka on kuollu).
Roomassa nähtiin tulinen aave vuonna 1683 (syöny liikaa chiliä). Muuan mies heräsi ja näki vuoteensa vierellä aavenaisen. Sillä oli yllään valkoinen puku ja sen olemus säteili kirkasta, koko huoneen valaisevaa valoa. Aave alkoi puhua ällistyneelle miehelle kirkkaitten liekkien leimutessa (on kait äijä parka ollu pasadeero housussa, kun semmonen tulinen muija mutisoo kummia). "Katso siihen kohtaa mihin kosketan", nainen sanoi ennen kuin katosi (eipä ollu sillä naisella kummosta kerrottavaa). Peite oli palanut ja siinä näkyi aaveen oikean käden jättämä kärventynyt jälki (hyvä ettei ole tulipalo syttyny kun käyny naikkonen niin kuumana).
Jotkut aaveet puolestaan haalistuvat vanhetessaan. Eräässä vanhassa talossa nähtiin 1700-luvulla punaisiin pukeutunut aavenainen, jolla oli musta päähine. 70 vuoden kuluttua sama aave nähtiin vaaleanpunaisessa asussa. 1800-luvun puolivälissä naisella oli valkoinen puku ja harmaat hiukset. 1939 siitä oli jäljellä enää vain askelten ääni ja puvun suhahtelu. Vuonna 1971 talonpurkajat vain aistivat sen läsnäolon (nainen hävinny kokonaan).
Aaveiden ajatellaan usein olevan verhoutuneita valkoisiin ehkä siksi, että aikoinaan ihmiset haudattiin valkoiseen kääriliinaan kiedottuna (muumion kuteet). Kuningas Kaarle I näki vuonna 1645, englannin sisällissodan aikana, hiljan teloitetun uskollisen ystävänsä, Straffordin kreivin juuri tällaisena aaveena. Se sanoi kuninkaalle että seuraavaksi päiväksi aiottu taistelu päättyisi tappioon. Kaarle ei piitannut ennustuksesta - ja taistelu päättyi raskaaseen tappioon.
Joskus koneetkin kummittelevat. Abraham Lincolnin hautajaisjunan kerrotaan kummittelevan rataosuudella, jolla se kuljetti presidentin ruumista kun hänet oli murhattu vuonna 1865. Kerrotaan, että junan ohittaessa aseman kaikki kellot pysähtyvät. Lincolnia ei ole koskaan nähty junassa (vaikkakin hänen haamunsa on näyttäytynyt valkoisessa talossa, mitähän Obama siihen tuumaa kun näkee kollegansa), mutta yhdessä junan vaunussa on nähty luuranko orkesteri (niillä on vielä musisoinnit kesken).
Monet uskovat, että eläimet eivät voi muuttua kummituksiksi, koska niillä ei (mukamas) ole sielua. Monissa kummitusjutuissa on kuitenkin ollut mukana eläimiäkin.
Aave eläimet voivat olla hyvin pelottavia tai pelkästään kummallisia (eikös aaveet ylipäätään ole aika pelottavia ja onhan ne kyllä aika kummallisiakin). On kerrottu esimerkiksi aavekoirasta, joka häiritsi erästä miestä kovaäänisellä haukkumisellaan. Mies heitti sitä kivellä, mutta se väisti ja jakautui kahtia. Molemmat puoliskot jatkoivat haukkumista (on saattanu äijällä mennä lopullisesti hermot siinä vaiheessa).
1880-luvulla Intiassa muuan sokea spitaalinen mies pyysi Charles de Silvalta apua viidakkoa terrorisoivaa tiikerä vastaan. De Silva pakeni (oma henki ollu tärkeempi ja eipä ole siinä kerinny muita auttamaan. Itsekäs paska) ja tiikeri hyökkäsi spitaalisen kimppuun. Kostoksi spitaalinen kirosi de Silvan. Pian tämän jälkeen alettiin kertoa tiikeristä, jonka spitaalinen oli muuttanut valkoiseksi. De Silva toivoi vapautuvansa kirouksesta tappamalla tiikerin. Mutta muutaman päivän kuluttua kuolemansa jälkeen tiikerin haamu hyökkäsi de Silvan vaimon ja pojan kimppuun (kosto on suloinen). Tiikeri oli pelkkä aave, mutta silti se tappoi kaksi ihmistä. De Silvan poika kuoli spitaaliseen ja hänen hoitajansa pelkoon (pelänny paskat housuun ja tukehtunut todennäköisesti itkun saattelemana tulleen räkävirran joutuessa henkityselimiin). Spitaalisen kirous oli tehnyt tehtävänsä.
Joukko ranskalaisia sotilaita nukkui kerran marokkolaisen talon raunioissa (ei löytyny siihen aikaan marokosta ehjiä asumuksia). Miehet totesivat pian että paikassa kummitteli. Hirvittävä huuto herätti heidät keskiyöllä ja esiin ilmestyi valtava musta aavekoira. Se hyppäsi sotilaiden yli ja katosi sitten.
Valkoiseksi paholaiseksi kutsuttu villioriin haamu kummittelee Amerikan preerioilla. Elinaikanaan tämä kesytön hevonen oli suojellut villihevosten laumaa puremalla ja potkimalla kaikkia jotka yrittivät vangita sen tai lauman.
Jotkut Kanadan intiaanit uskoivat että jos he syöttävät pyydystämänsä majavan luut koirilleen, sen henki tulee vihaiseksi (henki hiippailee intiaanien luo ja purnaa perkeleitä päin naamaa). Aavemajava palaa taivuttamaan elävät sukulaisensa välttämään pyydyksiä (älkää menkö sinne, siellä on niiden intiaanien pyydykset jotka syöttää kaikki luut niille karvasille otuksille jotka räkyttää).
Siperialaiset metsästäjät järjestivät juhlat jokaisen tappamansa valaan kunniaksi (maailman suurimmalla nisäkkäällä ollu sitten ihmisten tyyliin hautajaiset, ainakin silleesti jännästi ajateltuna). He toivoivat valaan haamun kertovan muille valaille, kuinka hyvin sitä on kohdeltu kuoleman jälkeen, jotta muut valaat eivät upottaisi kalastusveneitä (tiiä vaikka vieläkkii siperiassa metsästäjät tai no kalastajia ne kait on, niin järjestäävät juhlia valaille ja tiiä vaikka ahvenillekkin järjestäävät).
Ehkä karmeimpia kuviteltavissa olevia kokemuksia on päätömän kummituksen näkeminen. Kummitusjuttuja kerrottaessa kerrotaan aina myös näistä päättömistä. Varsinkin tärkeitä vankeja on usein teloitettu katkaisemalla pää (Kuninkaat, kuningattaret, lordit ym. arvokkaat henkilöt. Enkä tarkoita tuolla lordilla sitä yhtyettä, vaikka kyllä nekin jo aika aaveilta näyttää, hirviöiltä). Päättömien kuninkaallisten aaveiden määrä voi johtua juuri tästä. Ennen uskottiin ettei sielu voinut olla läsnä viimeisellä tuomiolla ellei ruumis ollut kokonainen. Päättömien kummitusten on selitetty vaeltavan ihmisten maailmassa etsimässä päätään. Myös päättömiä hevosia on nähty maalaisteillä vetämässä aavevaunuja (en haluais kyllä semmoseen törmätä). Seuraavassa muutamia lyhyitä tarinoita näistä kummajaisista.
Päätön nainen oli kummitellut vuosisatojen ajan tienristeyksessä Echtissä, Hollannissa. Se kiertelee paikkaa, jossa arvellaan olevan haudattuna aarre. Se on tuomittu kummittelemaan kunnes kulta annetaan köyhille. Kerran Echtin kummitus lupasi kolmanneksen aarteesta eräälle nuorelle miehelle, jotta tämä kaivaisi sen maasta. Se käski miehen olla kaivaessaan ääneti. Kun miehen lapio osui aarrearkun kanteen, hän valitettavasti huudahti "Eläköön pyhimykset!" (helevetin mäntti kun män mölyämmään). Aarre vajosi äkkiä takaisin maan sisään, eikä sitä ole sen koommin nähty.
Toinen kammottava päätön nainen kummittelee sumuisella säällä eräällä Englannin itärannikon nummella. Sillä on pään kohdalla vain hattu. Naista seuraava pyörteinen tuuli kieputtaa jokaista, joka sattuu reitin varrelle.
Doverin linnassa kummttelee päätön rumpalipoika (onneks rummuissa ei ole kieliä, niin pystyy soittelemaan ihan rauhassa), joka kulkee öisin muurilla. Hänen sanotaan kuolleen salaperäissä olosuhteissa 1700-luvun lopulla, kun linna rakennettiin uudelleen.
Sotilas, jonka pää räjähti irti USA:n sisällissodan aikana, kummittelee yhä kuolemansa näyttämöllä. Aave ratsastaa villiä laukkaa kummitushevosella Greenburghissa Hedson-joen rannalla ja etsii päätään.
On myös ollut ruumiittomia päitä jotka ovat etsineet ruumiitaan. Saksalaiset maatyöläiset näkivät pään 1800-luvulla, kun se lensi latoon (lie jollain polttoaineella toiminu). Se ennusti erään maatyöläisen sisaren kuolemaa. Tyttö hukkui myöhemmin samana päivänä.
Kummittelu osa 8
Vaikuttaa siltä, että joissakin taloissa asuu elävien ihmisten lisäksi myös yliluonnollisia olentoja (kai sitä tilaa nyt sen verran on että mahtuuvat haamutkin asumaan, ei ne paljoa tilla vie). Aaveasukas voi ilmaista itseään monin eri tavoin (huomion hakuinen mäntti riehuu ja ääntelee kun olis joku hätänä). Joskus se on ilmeisesti jonkun kuolleen henki (ei kai, minä kun luulin että on elävän henki, her is.. hyvä Einstein). Talossa asuvat saattavat kuulla voihketta (jaa mitähän ne on sillon tekemässä) ja valitusta keskiyöllä (yö aikaanhan sitä vaaka mamboa yleensä harrastetaan, eipähän ole kukaan häiritsemässä), askelten ääniä tai muita silloin kuin ihmisiä ei ole paikalla. He näkevät ehkä outoja valoja tai usvaisia aavehahmoja (vähän sattuu olemaan ohran jyvää silmässä, niin sitähän saattaa vaikka omaa äitiä luulla aaveeksi). He voivat myös nähdä täysin inhimillisiltä vaikuttavia olentoja - joilta tosin puuttuu pää (onpas siinä sitten todella inhimillisen näkönen häiskä kun ei piätä oo) tai jotka voivat kävellä seinien läpi. Joskus kummitustaloissa tapahtuu ilmiöitä, jotka eivät ole ihmisolentojen aiheuttamia (ai, myö ihmisetkin ollaan olioita.. voee) - outoja hajuja saattaa ilmetä (ken pierasee se lemuaa, hienosti lausuttuna tuo kuullostaa ranskan kieleltä), suljetuissa huoneissa vetää tai lämpötilat vaihtelevat äkkinäisesti. Joskus valot syttyvät ja sammuvat ja esineet liikkuvat nähtävästi omia aikojaan (ilman luppaa tyysä haamut valoja rämppäävät ja koskeevat tavaroihin, jotka ei ole niitten). Joskus kummittelu loppuu heti kun tietty ihminen muuttaa pois talosta (häivyppä sinä hippi, että minä pääsen henkimaailmaan). Toisinaan osoittautuu tarpeelliseksi turvautua asiantuntijan apuun (ghostbusters), yleensä papin, joka tietää miten kummituksia käsitellään (silkkihanskat käteen ja jututtamaan lakanaa). Tutkittaessa paikkoja joissa kummittelee, osoittautuu usein, että niiden menneisyyteen liittyy jokin murhenäytelmä (draama teatteri eisttää Kummituksen kuutamouinti, pääosissa Ylermi Aave ja Helga Haamu). Siksi monet uskovat kummittelun johtuvan siitä, että jonkun paikkaan liittyvän ihmisen henki on jäänyt maan päälle eikä pääse henkimaailmaan. Vain harvoissa taloissa kummittelu on jatkuvaa (24/7 haamut heiluu ja tanssii lakana tanssia). Useimmin sitä esiintyy vain tiettyinä aikoina vuodessa tai aave näyttäytyy vain kerran (käypi kahtomassa että minkäs sortin törppöjä täällä assuu). Monia kummittelutapauksia on tutkittu perinpohjaisesti ja joillakin on todettu olevan luonnollinen selityksensä. Jotkut jäävät selitystä vaille, ainakin vielä toistaiseksi. Kummituslinnoista kerrotaan niin paljon tarinoita että on vaikea uskoa niiden kaikkien olevan totta. Melkein kaikissa Englannin ja Manner-Euroopan linnoissa väitetään kummittelevan. Linnojen kummitusten sanotaan olevan menneiden aikojen hirmutekojen uhreja. Ihmisiä kidutettiin usein julmasti vanhojen linnojen vankiluolissa. Seuraavassa kolme kummittelusta väitettyä linnaa.
Pariisin lähellä sijaitseva Blandyn linna näyttää olevan erityisesti kummitusten suosiossa. Tarinan mukaan siellä nähdään joukko kummituksia uudenvuoden päivänä. Ne lentelevät muurien ympärillä (siivekkäitä haamuja) ja laskeutuvat pyöreän tornin huipulle. Kyläläiset ovat kertoneet kuulleensa myös aavemaista kahleitten kalinaa ja karmeita ääniä maan alta (siellä asuu maanalainen haamu yhteiskunta. tappelun sattuessa maanpäällä olevat ihmiset sitten kuulevat kaikenlaisia karmeita ääniä, kun haamut kiroilee). Kummittelijoihin kuuluu myös linnan entinen isäntä kreivi Dunois. Hänet nähdään joskus hevosen selässä haarniskaan pukeutuneena.
Crathesin linnassa Aberdeenen lähistöllä Skotlannissa kummittelee eräs kammottavimmista aaveista. Tämä valtava rakennus valmistui vuonna 1594 ja siitä lähtien vuoteen 1966 Burnardin suvun omistuksessa. Kaikkina näinä vuosisatoina on kerrottu aavenaisesta (sukupuoli rasismia), joka hiipii yhden linnan huoneen poikki. Vihreäasuinen aave kulkee vanhan huoneen poikki ja nostaa takasta pienen aavelapsen (ilmeisesti aikoinaan lapsella ollu kylymä, niin nainen on päättäny pistää sen takkaan lämpiämmään). Vuosia sitten takan alta löydettiin kätkö, jossa oli naisen ja lapsen luuranko.
Glamisin linnassa Skotlannin koillisosassa on kymmenen kummituksen koti. Karmeimpia näkyjä lienee kummitusnainen, jolla ei ole kieltä (purassu kielen raukka poikki kun on hätä iskeny). Hänen on nähty juoksevan puistossa ja osoittaen kirkuen verta vuotavaa suutaan. Eräässä Glamisin lähikylässä kerrotaan hautuasmaalla kummittelevasta, 1000-luvulla Skotlantia hallinneesta Malcolm II:n haamusta. Glamisin kummituksiin kuuluu (kuuluu hmm, vähän niin kun irtaimistoon) myös erään paikkakunnan aatelismiehen kookas haamu. Hän pelasi eräänä iltana korttia linnassa kun paholainen ilmestyi ja molemmat hävisivät savuna ilmaan (perkele ei tykänny kortin pellaamisesta).
Pariisin lähellä sijaitseva Blandyn linna näyttää olevan erityisesti kummitusten suosiossa. Tarinan mukaan siellä nähdään joukko kummituksia uudenvuoden päivänä. Ne lentelevät muurien ympärillä (siivekkäitä haamuja) ja laskeutuvat pyöreän tornin huipulle. Kyläläiset ovat kertoneet kuulleensa myös aavemaista kahleitten kalinaa ja karmeita ääniä maan alta (siellä asuu maanalainen haamu yhteiskunta. tappelun sattuessa maanpäällä olevat ihmiset sitten kuulevat kaikenlaisia karmeita ääniä, kun haamut kiroilee). Kummittelijoihin kuuluu myös linnan entinen isäntä kreivi Dunois. Hänet nähdään joskus hevosen selässä haarniskaan pukeutuneena.
Crathesin linnassa Aberdeenen lähistöllä Skotlannissa kummittelee eräs kammottavimmista aaveista. Tämä valtava rakennus valmistui vuonna 1594 ja siitä lähtien vuoteen 1966 Burnardin suvun omistuksessa. Kaikkina näinä vuosisatoina on kerrottu aavenaisesta (sukupuoli rasismia), joka hiipii yhden linnan huoneen poikki. Vihreäasuinen aave kulkee vanhan huoneen poikki ja nostaa takasta pienen aavelapsen (ilmeisesti aikoinaan lapsella ollu kylymä, niin nainen on päättäny pistää sen takkaan lämpiämmään). Vuosia sitten takan alta löydettiin kätkö, jossa oli naisen ja lapsen luuranko.
Glamisin linnassa Skotlannin koillisosassa on kymmenen kummituksen koti. Karmeimpia näkyjä lienee kummitusnainen, jolla ei ole kieltä (purassu kielen raukka poikki kun on hätä iskeny). Hänen on nähty juoksevan puistossa ja osoittaen kirkuen verta vuotavaa suutaan. Eräässä Glamisin lähikylässä kerrotaan hautuasmaalla kummittelevasta, 1000-luvulla Skotlantia hallinneesta Malcolm II:n haamusta. Glamisin kummituksiin kuuluu (kuuluu hmm, vähän niin kun irtaimistoon) myös erään paikkakunnan aatelismiehen kookas haamu. Hän pelasi eräänä iltana korttia linnassa kun paholainen ilmestyi ja molemmat hävisivät savuna ilmaan (perkele ei tykänny kortin pellaamisesta).
Kummittelu osa 7
Aaveiden metsästäjien ja muiden tutkijoiden on miltei mahdotonta todistaa kummittelu tapauksia todellisiksi, vaikka he itsekin uskoisivat niihin. Huijauksia ja väärinkäsityksiä heidän on kuitenkin helppo osoittaa. Aaveita kerrotaan usein nähdyn yöaikaan (ihmisten synnynäinen pimeänpelko ja mielikuvitus saattavat usein luoda aaveita joita ei edes ole ollut). Viaton vaatemyttykin saattaa näyttää huonossa valaistuksessa kammottavalta aaveelta. Karmeat valot ovat usein peräisin ohiajavista autoista tai naapuritaloista. Monet aaveet ovat todellisuudessa ihmisiä. Yöllä, yksinäisellä tiellä tummiin vaatteisiin (housut, takki, hattu) pukeutunut ihminen voi hyvinkin näyttää leijuvalta päättömältä aaveelta. Ajattele siis kahdesti ennen kuin väität nähneesi aaveita.
Kummitusjuttuja kertovat usein ihmiset, jotka uskovat jossain paikassa kummittelevan, koska heille on kerrottu niin.
Eräs aikakausi lehti julkaisi vuonna 1971 jutun Lontoossa, Wappingin telakalla kummittelevasta kirkkoherrasta. Monet telakan läheisyydessä asuvat ihmiset kertoivatkin pian sen jälkeen jutun kirjoittaneelle toimittajalle kyseisestä kummittelusta koskevista havainnoistaan. Vain toimittaja itse tiesi, että kummittelu oli huijausta - hän oli nimittäin keksinyt aaveen itse (onpahan varmasti toimittajaa naurattanu makoisasti).
Niin monet ihmiset väittivät nähneensä tämän aaveen, että psyykkisten ilmiöiden tutkija Colin Wilson (kupolintutkija tohtori) päätti järjestää kokeen. Muuan nainen hypnotisoitiin ja hänelle sanottiin, että hän näkisi kirkkoherran tiettyinä aikoina tietyssä paikassa. Nainen ilmoitti pian kokoeen jälkeen, että hän oli nähnyt kirkkoherran haamun.
Salakuljettajat keksivät joskus kummitusjuttuja peittääkseen laittomat puuhansa. Muuan Hadlighin linnaan Englantiin konjakkia salakujettanut joukkio levitti huhua naisen haamusta (eivät halunneet jakkaa konjakkipulloja muitten kanssa, halusivat juuva ihan ite), jotta uteliaat olisivat pysyneet loitolla.
Japanissa on uskottu, että ketuilla on yliluonnolisia voimia (kettu repolaisen mystiset ja maagiset voimat. On japsi raakat ollu ihan kus hoosussa). Amerikkalaiset suunnittelivat toisen maailmansodan aikana "aaveketun", maalaamalla hehkuvalla maalilla tavallisen ketun. Ne oli tarkoitus päästää pelottelemaan japanilaisia.
Psyykkisen tutkimuksen seura tutkii vuosittain satoja kummittelutapauksia. Useimmiten kummittelulle on luonnollinen selitys (Martta kuuli aaveen ulinaa, selvisikin että Untamo kärsi suunnattomista ilmavaivoista, joiden seurauksena pierut ulisivat hulvattomasti koska saivat kimmokkeen palleista).
Kummittelut tapahtuvat yleensä vanhoissa taloissa ja aavemaiset askelten äänet, valitukset ja ulinat (Tarmo polki jalkaa gospel musiikin valittavan kohdan soidessa ulisevasta radiosta) ovat usein peräisin vesijohdoista tai jopa vasta asennetusta keskuslämmitys järjestelmästä (patterilla ihka oma elämä). Kaikki talot narisevat yöllä (varsinkin vaaka mambon seurauksena, koska sänky tärisee ja pomppii kun manaajassa konsanaan), koska puu supistuu lämpötilan laskiessa. Jos näin tapahtuu lattiapinnoissa, ääni voi kuullostaa kävelyltä. Jopa viemäriputkissa vinkuva tuuli voi kuullostaa aavemaiselta huudolta. Salaperäiset koputukset voivat johtua vesisateesta (no pittää kyllä sitten olla isoja pisaroita, vähintään tennispallon kokosia, ja yhtä hyvin kimpoovia että suap sen kuullostammaan koputukselta) tai jopa vuotavasta hanasta. Joku saattaa pelästyä tällaisesta ja uskoa vakavissaan, että kyse on kummittelusta.
Hiiret ja rotatkin voivat kuullostaa kummittelulta. Jos ne juoksentelvat tyhjissä huoneissa tai rapistelevat seinien välissä, ääni voi olla pelottava. Hiiret nakertavat (niille kohtalokkain seurauksin, mutta päästäänpähän niistäkin erroon ilman loukkuja) joskus sähköjohtoja ja aiheuttavat siten selittämättömiltä tuntuvia tulipaloja tai jopa kellojen soittoa.
Kummitusjuttuja kertovat usein ihmiset, jotka uskovat jossain paikassa kummittelevan, koska heille on kerrottu niin.
Eräs aikakausi lehti julkaisi vuonna 1971 jutun Lontoossa, Wappingin telakalla kummittelevasta kirkkoherrasta. Monet telakan läheisyydessä asuvat ihmiset kertoivatkin pian sen jälkeen jutun kirjoittaneelle toimittajalle kyseisestä kummittelusta koskevista havainnoistaan. Vain toimittaja itse tiesi, että kummittelu oli huijausta - hän oli nimittäin keksinyt aaveen itse (onpahan varmasti toimittajaa naurattanu makoisasti).
Niin monet ihmiset väittivät nähneensä tämän aaveen, että psyykkisten ilmiöiden tutkija Colin Wilson (kupolintutkija tohtori) päätti järjestää kokeen. Muuan nainen hypnotisoitiin ja hänelle sanottiin, että hän näkisi kirkkoherran tiettyinä aikoina tietyssä paikassa. Nainen ilmoitti pian kokoeen jälkeen, että hän oli nähnyt kirkkoherran haamun.
Salakuljettajat keksivät joskus kummitusjuttuja peittääkseen laittomat puuhansa. Muuan Hadlighin linnaan Englantiin konjakkia salakujettanut joukkio levitti huhua naisen haamusta (eivät halunneet jakkaa konjakkipulloja muitten kanssa, halusivat juuva ihan ite), jotta uteliaat olisivat pysyneet loitolla.
Japanissa on uskottu, että ketuilla on yliluonnolisia voimia (kettu repolaisen mystiset ja maagiset voimat. On japsi raakat ollu ihan kus hoosussa). Amerikkalaiset suunnittelivat toisen maailmansodan aikana "aaveketun", maalaamalla hehkuvalla maalilla tavallisen ketun. Ne oli tarkoitus päästää pelottelemaan japanilaisia.
Psyykkisen tutkimuksen seura tutkii vuosittain satoja kummittelutapauksia. Useimmiten kummittelulle on luonnollinen selitys (Martta kuuli aaveen ulinaa, selvisikin että Untamo kärsi suunnattomista ilmavaivoista, joiden seurauksena pierut ulisivat hulvattomasti koska saivat kimmokkeen palleista).
Kummittelut tapahtuvat yleensä vanhoissa taloissa ja aavemaiset askelten äänet, valitukset ja ulinat (Tarmo polki jalkaa gospel musiikin valittavan kohdan soidessa ulisevasta radiosta) ovat usein peräisin vesijohdoista tai jopa vasta asennetusta keskuslämmitys järjestelmästä (patterilla ihka oma elämä). Kaikki talot narisevat yöllä (varsinkin vaaka mambon seurauksena, koska sänky tärisee ja pomppii kun manaajassa konsanaan), koska puu supistuu lämpötilan laskiessa. Jos näin tapahtuu lattiapinnoissa, ääni voi kuullostaa kävelyltä. Jopa viemäriputkissa vinkuva tuuli voi kuullostaa aavemaiselta huudolta. Salaperäiset koputukset voivat johtua vesisateesta (no pittää kyllä sitten olla isoja pisaroita, vähintään tennispallon kokosia, ja yhtä hyvin kimpoovia että suap sen kuullostammaan koputukselta) tai jopa vuotavasta hanasta. Joku saattaa pelästyä tällaisesta ja uskoa vakavissaan, että kyse on kummittelusta.
Hiiret ja rotatkin voivat kuullostaa kummittelulta. Jos ne juoksentelvat tyhjissä huoneissa tai rapistelevat seinien välissä, ääni voi olla pelottava. Hiiret nakertavat (niille kohtalokkain seurauksin, mutta päästäänpähän niistäkin erroon ilman loukkuja) joskus sähköjohtoja ja aiheuttavat siten selittämättömiltä tuntuvia tulipaloja tai jopa kellojen soittoa.
Kummittelu osa 6
Kummittelu voi näyttää vain rauhattoman sielun päämärättömältä vaeltelulta (kunhan vaan pyöriivät kun pieru nahkahousuissa), mutta monilla aaveilla on kuitenkin sanottu olevan täytettävänä tehtävä maan päällä.
Aave ilmestyy usein antamaan eläville jonkun tiedon. Joskus uutiset ovat hyviä, hämmästyttävän monissa tarinoissa kerrotaan rahan löytämisestä. Monet kummitukset kuitenkin varoittavat ihmisiä vaaroista, yrittävät korjata jonkin vääryyden tai varmistavat elinaikanaan annetun lupauksen täyttämisen. Tässä muutamia esimerkkejä aaveiden tehtävistä.
Vartiomiehen aave ilmestyi kerran ensimmäisen maailmansodan aikana pysäyttämään ambulanssin. Aave katosi kuljettajan noustessa autosta. Tiessä, aivan edessä, oli valtava kuoppa. Ilman aavetta ambulanssi olisi murskaantunut sen pohjalle (olishan tuossa ollu ensiapu tarvikkeet lähellä kun ambulanssi kerran oli kyseessä).
Aave pelasti vuonna 1964 erään detroitilaisen työmiehen varmalta kuolemalta. Kone oli murskaamaisillaan hänet mutta viime hetkellä hänet sysättiin syrjään. Sen teki 20 vuotta aiemmin samanlaisessa onnettomuudessa kuollut mies (ajatellu aave että tönästäämpäs tuo ukkeli tuosta koneen luota helevettiin, eiköhän se riitä että minä oon jo murskana tiällä).
Aavenainen ilmestyi kerran hautausmaan ohi kulkeneelle miehelle. Nainen kertoi, että hän ei voinut levätä rauhassa, koska hänen lapsensa oli haudattu kastamattomana (ei ollu kerenny mukula nimmee saaha). Aave katosi papin siunattua aaveen osoittaman haudan.
Ruotsissa 1700-luvulla toimineen Hollannin suurlähettilään Monsieur de Montevillen kuoltua muuan mies alkoi vaatia hänen leskeltään suurlähettilään maksamatta jättämää 25 000 guldenin velkaa (no jo on ollu ahne hurri suakel sentään). Nainen meni pyytämään neuvoa ruotsalaiselta spiritistiltä Emmanuel Swedenborgilta (lie spiritisti Swedenborg ottanu mittavan palakkion leski paralta). Hieman myöhemmin suurlähettilään henki ilmestyi kertomaan Swedenborgille, että hän näyttäytyy leskelleen unessa (on saattannu Monttuville olla pahalla tuulella, kun on kesken kaiken häiritty). Leski näki unen, jossa miehen henki osoitti hänelle, mistä löytyisi todiste siitä että velka oli maksettu sekä paljon rahaa ja arvokas timanttikoristeinen kampa (silläpä ei kyllä oo varmasti raskinu hius haperoita männä nyhtämään).
Bettiscomben kartanossa, Dorsetissa säilytetään ihmisen pääkalloa, jonka sanotaan huutavan jos se yritetään siirtää pois talosta (jos sillä kallolla on krapula, niin ei kait se kestä ylimäärästä ja turhanpäivästä siirtelyä). Kallon arvellaan kuuluneen eräälle 1700-luvulla Länsi-Intiasta tuodulle neekeriorjalle. Orjalle oltiin luvattu, että hänen ruumiinsa lähetetään kuoleman jälkeen kotimaahan haudattavaksi, mutta lupaus rikottiin ja hänet haudattiin Bettiscombeen (kylläpä siinä tappauksessa ihtenikkin kallo kiljus kun hullu, jos oltas luvattu yhtä ja tehty toista). Kun ruumis alkoi huutaa haudassaan (kaaheeta karjumista pitäny mullan alla, lie teteskoopilla kuunneltu multakasan läpite että kuinka se siellä metelöipi), se kaivettiin ylös ja vietiin kartanorakennukseen. Nykyisin jäljellä on vain kallo (no mahtas se bodi pahalle haista jos vielä sekkii jäljellä olis), mutta sanotaan että se huutaa yhtä (tietenniin huutaa kun sitä vituttaa) - ja että sen tiedetään hikoilleen verta.
Aave ilmestyy usein antamaan eläville jonkun tiedon. Joskus uutiset ovat hyviä, hämmästyttävän monissa tarinoissa kerrotaan rahan löytämisestä. Monet kummitukset kuitenkin varoittavat ihmisiä vaaroista, yrittävät korjata jonkin vääryyden tai varmistavat elinaikanaan annetun lupauksen täyttämisen. Tässä muutamia esimerkkejä aaveiden tehtävistä.
Vartiomiehen aave ilmestyi kerran ensimmäisen maailmansodan aikana pysäyttämään ambulanssin. Aave katosi kuljettajan noustessa autosta. Tiessä, aivan edessä, oli valtava kuoppa. Ilman aavetta ambulanssi olisi murskaantunut sen pohjalle (olishan tuossa ollu ensiapu tarvikkeet lähellä kun ambulanssi kerran oli kyseessä).
Aave pelasti vuonna 1964 erään detroitilaisen työmiehen varmalta kuolemalta. Kone oli murskaamaisillaan hänet mutta viime hetkellä hänet sysättiin syrjään. Sen teki 20 vuotta aiemmin samanlaisessa onnettomuudessa kuollut mies (ajatellu aave että tönästäämpäs tuo ukkeli tuosta koneen luota helevettiin, eiköhän se riitä että minä oon jo murskana tiällä).
Aavenainen ilmestyi kerran hautausmaan ohi kulkeneelle miehelle. Nainen kertoi, että hän ei voinut levätä rauhassa, koska hänen lapsensa oli haudattu kastamattomana (ei ollu kerenny mukula nimmee saaha). Aave katosi papin siunattua aaveen osoittaman haudan.
Ruotsissa 1700-luvulla toimineen Hollannin suurlähettilään Monsieur de Montevillen kuoltua muuan mies alkoi vaatia hänen leskeltään suurlähettilään maksamatta jättämää 25 000 guldenin velkaa (no jo on ollu ahne hurri suakel sentään). Nainen meni pyytämään neuvoa ruotsalaiselta spiritistiltä Emmanuel Swedenborgilta (lie spiritisti Swedenborg ottanu mittavan palakkion leski paralta). Hieman myöhemmin suurlähettilään henki ilmestyi kertomaan Swedenborgille, että hän näyttäytyy leskelleen unessa (on saattannu Monttuville olla pahalla tuulella, kun on kesken kaiken häiritty). Leski näki unen, jossa miehen henki osoitti hänelle, mistä löytyisi todiste siitä että velka oli maksettu sekä paljon rahaa ja arvokas timanttikoristeinen kampa (silläpä ei kyllä oo varmasti raskinu hius haperoita männä nyhtämään).
Bettiscomben kartanossa, Dorsetissa säilytetään ihmisen pääkalloa, jonka sanotaan huutavan jos se yritetään siirtää pois talosta (jos sillä kallolla on krapula, niin ei kait se kestä ylimäärästä ja turhanpäivästä siirtelyä). Kallon arvellaan kuuluneen eräälle 1700-luvulla Länsi-Intiasta tuodulle neekeriorjalle. Orjalle oltiin luvattu, että hänen ruumiinsa lähetetään kuoleman jälkeen kotimaahan haudattavaksi, mutta lupaus rikottiin ja hänet haudattiin Bettiscombeen (kylläpä siinä tappauksessa ihtenikkin kallo kiljus kun hullu, jos oltas luvattu yhtä ja tehty toista). Kun ruumis alkoi huutaa haudassaan (kaaheeta karjumista pitäny mullan alla, lie teteskoopilla kuunneltu multakasan läpite että kuinka se siellä metelöipi), se kaivettiin ylös ja vietiin kartanorakennukseen. Nykyisin jäljellä on vain kallo (no mahtas se bodi pahalle haista jos vielä sekkii jäljellä olis), mutta sanotaan että se huutaa yhtä (tietenniin huutaa kun sitä vituttaa) - ja että sen tiedetään hikoilleen verta.
Kummittelu osa 5
Aaveet on mahdollista pakottaa pois (nyt kun lähdette litomaan niin vielä kerkeette). Pahoja henkiä karkottaa tavallisesti pappi kutsuen avukseen Jumalan nimeä manaukseksi (munaukseksi) sanotuissa menoissa. Aaveita voi myös torjua (hei, minä en ole kiinnostunut sinusta vaan...) ja saada monin tavoin ansaan. Yleensä maan päälle palannut on kuitenkin kärsivä (sillä koskee hampaaseen) tai pettynyt (joku nainen/mies on pettäny aave parkaa) henki ja joskus on tarpeen selvittää, mikä sitä huolestuttaa (antoko alakerran Jorma sun vaimolles mmm...). Henki on ehkä sidottu maahan (pystytetty metallinen putki turpeeseen ja sidottu aave kiinni tankoon lehmän riimulla) koska se tarvitsee apua, rukouksia tai useimmissa tapauksissa kunnollisen hautauksen. Nyt kerron, millä tavalla eripuolilla maailmaa on pyritty pääsemään aaveista eroon.
Vanha Walesilainen tapa päästä eroon aaveesta on nimenomaan manaaja (jaaman munaaja). Hän houkuttelee aaveen pulloon (kossupulloon uimaan humalassa) ja sulkee sen sytyetyllä kynttilällä. Sitten hän käskee aaveen pysymään pullossa (tuskin aave haluiaisi jättää kossua juomatta, joten myöntyy munaajan käskyyn) kunnes kynttilä on palanut loppuun vedessä (kossussa). Sen jälkeen hän heittää pullon jokeen.
Keski-Afrikassa asuvan Matumba-kansan ase aaveita vastaan on vesi. Kerran muuan nainen heitettiin jokeen jotta hänen kuolleen puolisonsa henki olisi saatu korkoitetuksi. Miehen henki oli ripustautunut vaimonsa selkään (ollu vähän dogistyle mieliessä) ja kieltäytyi siirtymästä henkimaailmaan.
Kanadalaiset Algonquin-intiaanit uskoivat, että esi-isien aaveille oli uhrattava ruokaa (pitäny peruna muusit ja liha pullat viedä esi ukeille), jotta ne eivät rupeaisi kummittelemaan. Eräs heidän tarinansa kertoo miehestä, jonka aave sysäsi tuleen koska hän oli hylännyt esi-isänsä.
Sambiassa asuva Angoniheimo pelkäsi, että heidän tappamiensa vihollisten henget saattoivat tuoda huonoa onnea (kyllä ainakin siinä mielessä, jos viholliset halusivat tulla kostamaan kavereidensa kuoleman). Soturit juoksivat jokaisen taistelun jälkeen kylän ympäri karmeasti kiljuen (kiljuneet kovempaa kun blondi pissikset) ja toivoivat siten karkoittavansa paikalla vielä viipyvät henget.
Kummittelu on joskus avun pyytämistä. Erään papin haamu piti joka vuosi yksinäisen jumalanpalveluksen eräässä Ranskan kirkossa (ei saanu pappi parka koskaan tilaisuutta pittää jumalanpalvelusta, niin kait se nyt harmittaa). Henki tuli luultavasti tyytyväiseksi ja lakkasi ilmestymästä kun muuan rohkea mies kerran osallistui jumalanpalvelukseen.
Jotkut aaveet ovat rauhattomia, koska niiden ruumista ei ole haudattu (vituttas varmaan ihteeskin jos joutus makkoomaan jossain niityllä ruoho tupsujen keskellä, kun ei ole kukkaan käyny sinua multiin upottamassa). Ne voivat osoittaa paikan, josta jännökset löytyvät ja johon ne voidaan haudata kunnollisesti (pastorin kanssa pittää monttu bileet), tai ne yrittävät johdattaa ihmisiä oikealle paikalle. Kun tämä on tehty, sielu pääsee pois maan päältä.
Jotkut ihmiset uskovat, että aaveet ovat todellisuudessa paholaisia (saatana parkaa syytettään joka asiasta, vaan voipi olla että sehän se on justiinsa joka paikoissa pomppimassa ja tunkemassa nennäänsä joka asiaan), jotka ilmestyvät kuolleen ihmisen henkenä. Karkoittaminen tapahtuu siten että pappi ajaa paholaisen pois Jumalan nimeen, rukoillen ja siunattua vettä pirskottaen.
On ehkä hieman harhaan johtavaa puhua aaveen metsästäjistä. Useimmat tutkijat nimittäin haastattelevat ihmisiä, jotka väittävät nähneensä kummituksen (tutkijat kyselöö että ootko varma oliko se Hulukkosen Aapeli minkä näit, vae meenootko valehella meille päen prillejä). He yrittävät selvittää, onko kerrottu kummittelu todellista vai onko oudoille tapahtumille luonnollista selitystä (ei se ollutkaan aave vaan naapurin akka joka nyt muutenkin näyttää haudasta nousseelle). Ensimmäisistä tutkijoista tunnetuin lienee Elliot O'Donnell. Hän uskoi että asiasta kiinnostuneet ihmiset houkuttelivat sekä hyviä että pahoja yliluonnollisia voimia (mukava Erkki aave ja inhottava Pirkko aave. Erkki puhu mukavia ja sen kanssa sai nauraa, mutta Pirkko vaan auko päätään ja valitti joka ikisestä asiasta, ee Ernesti tykänny). Hän tutki satoja eri puolilla maailmaa tapahtuneita kummitteluja ja kirjoitti kokemuksistaan monta kirjaa. O'Donnell näki aaveen ensimmäisen kerran ollessaan vasta viisivuotias. Myöhemmin elämässään hän uskoi varmasti nähneensä suuren joukon erityyppisiä henkiä.
Toinen aaveiden metsästäjä Harry Price oli myös taikatemppujen asiantuntija. Tämän tietämyksen avulla hän pystyi paljastamaan huijarimeedioita, jotka väittivät voivansa tehdä kuolleiden henget näkyviksi (Harry Price oli myös itse melkoinen huijari. Hän lavasti suuren osan Borleyn Pappilassa tapahtuneista ilmiöistä, mutta siitä lisää myöhemmin). Kuuluisimman tutkimuksensa hän suoritti kuitenkin Borleyn pappilassa.
Vanha Walesilainen tapa päästä eroon aaveesta on nimenomaan manaaja (jaaman munaaja). Hän houkuttelee aaveen pulloon (kossupulloon uimaan humalassa) ja sulkee sen sytyetyllä kynttilällä. Sitten hän käskee aaveen pysymään pullossa (tuskin aave haluiaisi jättää kossua juomatta, joten myöntyy munaajan käskyyn) kunnes kynttilä on palanut loppuun vedessä (kossussa). Sen jälkeen hän heittää pullon jokeen.
Keski-Afrikassa asuvan Matumba-kansan ase aaveita vastaan on vesi. Kerran muuan nainen heitettiin jokeen jotta hänen kuolleen puolisonsa henki olisi saatu korkoitetuksi. Miehen henki oli ripustautunut vaimonsa selkään (ollu vähän dogistyle mieliessä) ja kieltäytyi siirtymästä henkimaailmaan.
Kanadalaiset Algonquin-intiaanit uskoivat, että esi-isien aaveille oli uhrattava ruokaa (pitäny peruna muusit ja liha pullat viedä esi ukeille), jotta ne eivät rupeaisi kummittelemaan. Eräs heidän tarinansa kertoo miehestä, jonka aave sysäsi tuleen koska hän oli hylännyt esi-isänsä.
Sambiassa asuva Angoniheimo pelkäsi, että heidän tappamiensa vihollisten henget saattoivat tuoda huonoa onnea (kyllä ainakin siinä mielessä, jos viholliset halusivat tulla kostamaan kavereidensa kuoleman). Soturit juoksivat jokaisen taistelun jälkeen kylän ympäri karmeasti kiljuen (kiljuneet kovempaa kun blondi pissikset) ja toivoivat siten karkoittavansa paikalla vielä viipyvät henget.
Kummittelu on joskus avun pyytämistä. Erään papin haamu piti joka vuosi yksinäisen jumalanpalveluksen eräässä Ranskan kirkossa (ei saanu pappi parka koskaan tilaisuutta pittää jumalanpalvelusta, niin kait se nyt harmittaa). Henki tuli luultavasti tyytyväiseksi ja lakkasi ilmestymästä kun muuan rohkea mies kerran osallistui jumalanpalvelukseen.
Jotkut aaveet ovat rauhattomia, koska niiden ruumista ei ole haudattu (vituttas varmaan ihteeskin jos joutus makkoomaan jossain niityllä ruoho tupsujen keskellä, kun ei ole kukkaan käyny sinua multiin upottamassa). Ne voivat osoittaa paikan, josta jännökset löytyvät ja johon ne voidaan haudata kunnollisesti (pastorin kanssa pittää monttu bileet), tai ne yrittävät johdattaa ihmisiä oikealle paikalle. Kun tämä on tehty, sielu pääsee pois maan päältä.
Jotkut ihmiset uskovat, että aaveet ovat todellisuudessa paholaisia (saatana parkaa syytettään joka asiasta, vaan voipi olla että sehän se on justiinsa joka paikoissa pomppimassa ja tunkemassa nennäänsä joka asiaan), jotka ilmestyvät kuolleen ihmisen henkenä. Karkoittaminen tapahtuu siten että pappi ajaa paholaisen pois Jumalan nimeen, rukoillen ja siunattua vettä pirskottaen.
On ehkä hieman harhaan johtavaa puhua aaveen metsästäjistä. Useimmat tutkijat nimittäin haastattelevat ihmisiä, jotka väittävät nähneensä kummituksen (tutkijat kyselöö että ootko varma oliko se Hulukkosen Aapeli minkä näit, vae meenootko valehella meille päen prillejä). He yrittävät selvittää, onko kerrottu kummittelu todellista vai onko oudoille tapahtumille luonnollista selitystä (ei se ollutkaan aave vaan naapurin akka joka nyt muutenkin näyttää haudasta nousseelle). Ensimmäisistä tutkijoista tunnetuin lienee Elliot O'Donnell. Hän uskoi että asiasta kiinnostuneet ihmiset houkuttelivat sekä hyviä että pahoja yliluonnollisia voimia (mukava Erkki aave ja inhottava Pirkko aave. Erkki puhu mukavia ja sen kanssa sai nauraa, mutta Pirkko vaan auko päätään ja valitti joka ikisestä asiasta, ee Ernesti tykänny). Hän tutki satoja eri puolilla maailmaa tapahtuneita kummitteluja ja kirjoitti kokemuksistaan monta kirjaa. O'Donnell näki aaveen ensimmäisen kerran ollessaan vasta viisivuotias. Myöhemmin elämässään hän uskoi varmasti nähneensä suuren joukon erityyppisiä henkiä.
Toinen aaveiden metsästäjä Harry Price oli myös taikatemppujen asiantuntija. Tämän tietämyksen avulla hän pystyi paljastamaan huijarimeedioita, jotka väittivät voivansa tehdä kuolleiden henget näkyviksi (Harry Price oli myös itse melkoinen huijari. Hän lavasti suuren osan Borleyn Pappilassa tapahtuneista ilmiöistä, mutta siitä lisää myöhemmin). Kuuluisimman tutkimuksensa hän suoritti kuitenkin Borleyn pappilassa.
Kummittelu osa 4
Se tosiasia, että ihmiset yleensä pelkästään näkevät kummituksia, viittaa hallusinaation mahdollisuuteen (populaatio nähny omiaan). Erään tutkimuksen mukaan ihmisistä, joilla on kummituskokemuksia, 84% vain näkee niitä, kun taas 37% kuulee ja 15% voi koskea niihin. Suhteellisen harvat ihmiset ovat reagoineet myös muilla aisteilla: muutama kertoo, että he ovat tunteet lämpötilan laskun (kylymä on ollu kuh helevetissä) aaveen läsnä ollessa, ja jotkut ovat havainneet aaveiden ympärillä oudon hajun (tullu vierailulle Aaltosen Remu ja kauhea lemu).
On äärimmäisen vaikeaa tuottaa yleisesti hyväksyttäviä todisteita kummituksista (ei riitä valokuva missä ukki istuu mummon kanssa takapihan puutarhakeinussa aaveen irvistellessä taustalla). Jos kaksi tai kolme ihmistä näkee saman ilmestyksen, on aina joukkohallusinaation mahdollisuus. Pitävien todisteiden saamiseksi olosuhteet, joissa ilmestyksiä tavallisesti esiintyy, tulee huolellisesti tarkastaa etukäteen. Tunnetusti aaveet harvoin ilmestyvät koeolosuhteissa. Se ei tarkoita, ettei niitä olisi, vaan osoittaa ainoastaan todistamisen vaikeuden. Edes tunnetuimman aaveenmetsästäjän, englantilaisen Harry Pricen (1881 - 1948) ei onnistunut todistaa aaveiden olemassaoloa, mutta hän tallensi vakuuttavalla tavalla monia outoja kokemuksia, erityisesti Borley Rectoryssa (kerron Borleyn pappilasta myöhemmin).
Silloin tällöin ihmiset ovat väittäneet, että aaveet ovat kertoneet salattuja asioita, lausuneet varoituksia tai ilmoittaneet tulevia tapahtumia. Hyvin harvat näistä tapauksista ovat sen luotettavampia todisteina kuin yksinkertaiset kummitus jutut. Kummitus tapaukset ovat joskus äärimmäisen mielenkiintoisia, mutta niitä täytyy yhä pitää todistamattomina, ellei niitä pysty jollain tapaa todistamaan.
On äärimmäisen vaikeaa tuottaa yleisesti hyväksyttäviä todisteita kummituksista (ei riitä valokuva missä ukki istuu mummon kanssa takapihan puutarhakeinussa aaveen irvistellessä taustalla). Jos kaksi tai kolme ihmistä näkee saman ilmestyksen, on aina joukkohallusinaation mahdollisuus. Pitävien todisteiden saamiseksi olosuhteet, joissa ilmestyksiä tavallisesti esiintyy, tulee huolellisesti tarkastaa etukäteen. Tunnetusti aaveet harvoin ilmestyvät koeolosuhteissa. Se ei tarkoita, ettei niitä olisi, vaan osoittaa ainoastaan todistamisen vaikeuden. Edes tunnetuimman aaveenmetsästäjän, englantilaisen Harry Pricen (1881 - 1948) ei onnistunut todistaa aaveiden olemassaoloa, mutta hän tallensi vakuuttavalla tavalla monia outoja kokemuksia, erityisesti Borley Rectoryssa (kerron Borleyn pappilasta myöhemmin).
Silloin tällöin ihmiset ovat väittäneet, että aaveet ovat kertoneet salattuja asioita, lausuneet varoituksia tai ilmoittaneet tulevia tapahtumia. Hyvin harvat näistä tapauksista ovat sen luotettavampia todisteina kuin yksinkertaiset kummitus jutut. Kummitus tapaukset ovat joskus äärimmäisen mielenkiintoisia, mutta niitä täytyy yhä pitää todistamattomina, ellei niitä pysty jollain tapaa todistamaan.
Kummittelu osa 3
Jotkut ihmiset saattavat ruveta "metsästämään" kummituksia. Kuitenkin useimmille ne ilmestyvät ennalta ilmoittamatta ja odottamatta, usein kuin "tyhjästä" (tyysä haamut hypänny roska korista ihmisten ilmoille kertoilemaan juttuja). He yksinkertaisesti nostavat katseensa ja heidän edessään seisoo kummitus (vois olla että siinä vaiheessa minä taas päästäisin suustani semmoset aariat että ovat ooppera laulajat ihmeissään). Useimmat aaveet tuntuvat katoavan suoraan tarkkailijan silmien alla, joskus häipyen asteittain pois, joskus yksinkertaisesti kadoten, kun tarkkailija tekee äkkinäisen liikkeen, sytyttää valot, yrittää koskettaa hahmoa tai puhua sille (terve, min oon Ulpu, mikäs tuota sinun läpi kuultavan kaverin nimi on, kerro ihmeessä, tehhään sinun kaapat ja männään kahville). Vanhan uskomuksen ja monien tutkimus raporttien mukaan kummituksilla on kyky kävellä seinien ja suljettujen ovien läpi. Läpinäkyvä kummitus on myös yleinen käsitys, mutta useimmat aaveet ilmestyvät niin kiinteinä, että ne muodostavat varjon. Toisin läpi näkyviäkin ilmestyksiä on silloin tällöin nähty, tai sitten aaveet ovat tulleet asteittain läpi näkyviksi kadostessaan.
Päättömistä aaveista ei ole paljonkaan näyttöä, vaikka joskus ihmishahmosta on nähty vain pää tai kädet, ilmeisesti irrallaan ilmassa. Oudoimpien aaveiden joukossa on doppelgänger, saksalainen ilmaus, joka kuvaa kuolemaansa ennakoivan ihmisen haamua.
Kaikki kummitukset eivät suinkaan ole ihmisiä (ei aina ole kyseessä erma tahi urpo, jos kuulee kummittelun ääniä). On tunnettu kuvaus kummitus bussista, jonka sanotaan kulkeneen vanhaa reittiään Lontoossa. Myös on nähty hajalle pommitetun talon aave, talo seisoi tontilla sellaisena kun se joskus oli ollut. Aave vaatteita, -kirjeitä, -rahoja, jopa -koneita on ilmestynyt. Aave-eläin on joskus nähty - tai kuultu, yksinään ilman ihmishaamuja. On mielenkiintoista, että aavekissat tuntuvat ilmestyvän yksin, kun taas aave koirat tavallisimmin aave ihmisten seurassa. Tämä saattaa olla heijastuma elävien kissojen ja koirien luonteen piireistä. Mieleen herääkin kysymys, miksi esimerkiksi raamatun mukaan eläimillä ei ole sielua (ihmeellisiä jos ilman sielua elläävät), jos ne kuitenkin voivat kummitella.
Järkeviä selityksiä etsittäessä (pah, selittäähän ne hiihtäjätkin) on syytä aloittaa fysikaalisista ilmiöistä, sekä kyseessä olevan henkilön mielen tilasta (mielen tilanne oli kukka multa ja lapio). Aaveita, joita on katseltu sängystä yön aikana, tai juuri heräämisen jälkeen, voidaan epäillä osaksi unta. Kirkkaassa päivän valossa havaitut kummitukset ovat toinen asia. Jotkut aaveet ovat näyttäytyneet ihmisille hyvin samanlaisissa olo suhteissa kuin poltergeist ilmiöt (joista kerron erikseen) eli tarkkailijat ovat olleet selvästi hereillä, eivätkä ole olleet uupuneita tai muuten mieleltään epätasapainossa (on ollu ihmisellä kaikki inkkarit kanootissa, osta tietysti on saattanu puuttua, kun ovat kesken kosken laskun pudonneet, mutta kuitenkin noin suunnilleen ollu kaikki kyydissä).
Päättömistä aaveista ei ole paljonkaan näyttöä, vaikka joskus ihmishahmosta on nähty vain pää tai kädet, ilmeisesti irrallaan ilmassa. Oudoimpien aaveiden joukossa on doppelgänger, saksalainen ilmaus, joka kuvaa kuolemaansa ennakoivan ihmisen haamua.
Kaikki kummitukset eivät suinkaan ole ihmisiä (ei aina ole kyseessä erma tahi urpo, jos kuulee kummittelun ääniä). On tunnettu kuvaus kummitus bussista, jonka sanotaan kulkeneen vanhaa reittiään Lontoossa. Myös on nähty hajalle pommitetun talon aave, talo seisoi tontilla sellaisena kun se joskus oli ollut. Aave vaatteita, -kirjeitä, -rahoja, jopa -koneita on ilmestynyt. Aave-eläin on joskus nähty - tai kuultu, yksinään ilman ihmishaamuja. On mielenkiintoista, että aavekissat tuntuvat ilmestyvän yksin, kun taas aave koirat tavallisimmin aave ihmisten seurassa. Tämä saattaa olla heijastuma elävien kissojen ja koirien luonteen piireistä. Mieleen herääkin kysymys, miksi esimerkiksi raamatun mukaan eläimillä ei ole sielua (ihmeellisiä jos ilman sielua elläävät), jos ne kuitenkin voivat kummitella.
Järkeviä selityksiä etsittäessä (pah, selittäähän ne hiihtäjätkin) on syytä aloittaa fysikaalisista ilmiöistä, sekä kyseessä olevan henkilön mielen tilasta (mielen tilanne oli kukka multa ja lapio). Aaveita, joita on katseltu sängystä yön aikana, tai juuri heräämisen jälkeen, voidaan epäillä osaksi unta. Kirkkaassa päivän valossa havaitut kummitukset ovat toinen asia. Jotkut aaveet ovat näyttäytyneet ihmisille hyvin samanlaisissa olo suhteissa kuin poltergeist ilmiöt (joista kerron erikseen) eli tarkkailijat ovat olleet selvästi hereillä, eivätkä ole olleet uupuneita tai muuten mieleltään epätasapainossa (on ollu ihmisellä kaikki inkkarit kanootissa, osta tietysti on saattanu puuttua, kun ovat kesken kosken laskun pudonneet, mutta kuitenkin noin suunnilleen ollu kaikki kyydissä).
Kummittelu osa 2
Kummitus tapauksia on merkitty muistiin ammoisista ajoista lähtien. Erityisesti kreikkalainen ja roomalainen kirjallisuus on niitä täynnä (pursuaa jo ihan kirjojen välistä ulos), ja lukemattomia esimerkkejä ja aaveiden ilmestymisestä on koottu tähän päivään mennessä. Ei uskonto eikä liioin rationalismi ole onnistunut mitätöimään yleistä käsitystä, jonka mukaan jotkut paikat ovat "kirottuja" joko kummitusten tai yksinkertaisesti tietynlaisen ilmapiirin kautta, joka jollakin tavalla erottaa ne muista, onnellisimmista paikoista (ai autuus kuinka onnellinen meidän talomme onkaan).
On monia kummitus tyyppejä sekä säännönmukaisuuksia, jotka voidaan liittää niiden esiintymiseen (teatteri tyhmä aave & kummitus). Paitsi satunnaisia lämpötilan laskua, ne eivät tunnu juuri vaikuttavan ympäristöön - esimerkiksi valot eivät kirkastu tai himmene - ja ne voidaan nähdä sekä kirkkaassa auringon valossa että hämärissä varjo paikoissa. Joskus hahmot näyttävät hohtavan sisäistä valoa.
Kummitus nähdään usein epäsuorasti (kierosti seistessä näkyy vaikka minkälaisia aaveksia), esimerkiksi silmä nurkasta. Väitetään, että kummitusta ei voi koskaan katsoa suoraan (sitä katotaan kieroon). Joka tapauksessa on tallennettu monia keskusteluja, joita on käyty aaveiden kanssa. Useat ihmiset ovat saattaneet nähdä kummituksen. Joskus havainnon tekijät väittävät jopa koskettaneensa kummitusta (käsihän siinä on sitten mahasta männä putkahtanu läpite). Kerrotaan myös kontakteista ihmisten kanssa, jotka todistetusti sillä hetkellä eivät ole voineet olla tapaamispaikalla (ukkelit siirtyny paikasta a paikkaan b ajatuksen voimalla tai sitten ovat teleportanneet ihtesä).
Monilla kummituksilla on maine (ja se aave oli kyllä ihan täys jakorasia, jokaiselle jätkä aavelle jako), että ne ilmestyvät yhä uudelleen samassa ympäristössä - esimerkiksi taloissa, joissa heidän elävät olemus puolensa ovat kuolleet. Sellaisissa tapauksissa aaveet usein tuntuvat vainoavan yhtä huonetta (vessaan ei pysty mänemään kun siellä se aave istuu pöntöllä, eikä kehtoo sylikkäin paskoo), juuri sitä, jossa heidät on murhattu (on ollu kauhee kohtalo, paskalla istuessa on joku tullu ja iskeny moralla ohtaan niin että on pitäny sitten aaveeksi muuttua). Joskus ne saattavat kuitenkin liikkua huoneesta toiseen.
Me tavallisesti puhumme kummitusten "näkemisestä" (i see dead people). Kuitenkin on ollut luotettavia raportteja siitä, että ihmiset ovat pelkästään tunteneet niiden läsnäolon (henki päästäny mahtavan basson täytteisen pierun, kyllä sen läsnäolon on siinä vaiheessa pystyny hyvin tuntemaan). Ehkä tunnetuin esimerkki kertoo naisesta, joka heräsi eräänä yönä huoneessaan Pranginsin linnassa lähellä Nyonia Sveitsissä. Hän oli vakuuttunut, että pöydän ääressä istui mies kirjoittamassa, pukeutuneena pitkään, kukikkaaseen aamutakkiin (lie mies varastanu vaimonsa aamutakin). Hän kuvaili kirjoittelijan havainnollisesti aviomiehelleen, mutta kun nainen keskittyi katsomaan suoraan kirjoituspöytään, hän ei nähnytkään enää ketään (oli aave saanu kirjotettua tekeleensä loppuun). Seuraavana aamuna naiselle kerrottiin, että hän oli kuvaillut kirjailija Voltairen, joka oli usein käyttänyt huonetta elinaikanaan ja jossa hänen haamunsa nähtiin säännöllisesti ilmestyvän.
On monia kummitus tyyppejä sekä säännönmukaisuuksia, jotka voidaan liittää niiden esiintymiseen (teatteri tyhmä aave & kummitus). Paitsi satunnaisia lämpötilan laskua, ne eivät tunnu juuri vaikuttavan ympäristöön - esimerkiksi valot eivät kirkastu tai himmene - ja ne voidaan nähdä sekä kirkkaassa auringon valossa että hämärissä varjo paikoissa. Joskus hahmot näyttävät hohtavan sisäistä valoa.
Kummitus nähdään usein epäsuorasti (kierosti seistessä näkyy vaikka minkälaisia aaveksia), esimerkiksi silmä nurkasta. Väitetään, että kummitusta ei voi koskaan katsoa suoraan (sitä katotaan kieroon). Joka tapauksessa on tallennettu monia keskusteluja, joita on käyty aaveiden kanssa. Useat ihmiset ovat saattaneet nähdä kummituksen. Joskus havainnon tekijät väittävät jopa koskettaneensa kummitusta (käsihän siinä on sitten mahasta männä putkahtanu läpite). Kerrotaan myös kontakteista ihmisten kanssa, jotka todistetusti sillä hetkellä eivät ole voineet olla tapaamispaikalla (ukkelit siirtyny paikasta a paikkaan b ajatuksen voimalla tai sitten ovat teleportanneet ihtesä).
Monilla kummituksilla on maine (ja se aave oli kyllä ihan täys jakorasia, jokaiselle jätkä aavelle jako), että ne ilmestyvät yhä uudelleen samassa ympäristössä - esimerkiksi taloissa, joissa heidän elävät olemus puolensa ovat kuolleet. Sellaisissa tapauksissa aaveet usein tuntuvat vainoavan yhtä huonetta (vessaan ei pysty mänemään kun siellä se aave istuu pöntöllä, eikä kehtoo sylikkäin paskoo), juuri sitä, jossa heidät on murhattu (on ollu kauhee kohtalo, paskalla istuessa on joku tullu ja iskeny moralla ohtaan niin että on pitäny sitten aaveeksi muuttua). Joskus ne saattavat kuitenkin liikkua huoneesta toiseen.
Me tavallisesti puhumme kummitusten "näkemisestä" (i see dead people). Kuitenkin on ollut luotettavia raportteja siitä, että ihmiset ovat pelkästään tunteneet niiden läsnäolon (henki päästäny mahtavan basson täytteisen pierun, kyllä sen läsnäolon on siinä vaiheessa pystyny hyvin tuntemaan). Ehkä tunnetuin esimerkki kertoo naisesta, joka heräsi eräänä yönä huoneessaan Pranginsin linnassa lähellä Nyonia Sveitsissä. Hän oli vakuuttunut, että pöydän ääressä istui mies kirjoittamassa, pukeutuneena pitkään, kukikkaaseen aamutakkiin (lie mies varastanu vaimonsa aamutakin). Hän kuvaili kirjoittelijan havainnollisesti aviomiehelleen, mutta kun nainen keskittyi katsomaan suoraan kirjoituspöytään, hän ei nähnytkään enää ketään (oli aave saanu kirjotettua tekeleensä loppuun). Seuraavana aamuna naiselle kerrottiin, että hän oli kuvaillut kirjailija Voltairen, joka oli usein käyttänyt huonetta elinaikanaan ja jossa hänen haamunsa nähtiin säännöllisesti ilmestyvän.
Kummittelu osa 1
Tänään kerron kummittelusta. Koska kummittelusta kertovaa materiaalia on niin paljon, on tämäkin aihe laitettava muutamaan eri osaan. Loppu osat ovat sitten kummitus tarinoita, joita niitäkin löytyy paljon. Mutta aloitetaampa.
Kummitukset kuvataan yleensä pelottavina henkinä (spiritukset leijjuu ilimassa), jotka piinaavat ihmisiä (kauhee vanhan miehen haamu piinaa. Se liikuskelee hitaasti perspaljaana nuorten naisten ohi, piinoo perseellään). Kummituksia on kuitenkin niin hyviä (maistuvat todennnäköisemminkin hedelmälle) kuin pahojakin (pärkyleen kirsikan makuset aaveet). Jos kuollella ihmisellä on jäänyt elämänsä aikana selvittämättä joitakin asioita (ei kerinny selvittämmään Makkosen Pertti, että onko se muapallo pyöree vae littana kun pannukakku), sielu ei pääse haudan lepoo, vaan se jää kummittelemaan maailman ja henkimaailman rajamaille (siinä ihan rajan tuntumassa keikkuu, ei suata tulli tyypit hyvvee tykätä, kun ei ossoo haamu piättee kummalla puolella haluaa olla).
Kummitusta, aavetta tai haamua pidetään monissa kulttuureissa kuolleen ihmisen tai joskus eläimen ilmestyksenä (ei kait, minä luulin että sitä pietään elävän eevokin ilmestyksenä). Sellainen saattaa tulla varoittamaan eläviä uhkaavista vaaroista (Ulupu, varo, piähäs tippuu kohta tiileskivi), tai vainoamaan heitä (piinaava ukin pylly). Useimmiten kummitukset tuntuvat olevan sidottuja paikkoihin (ilmastointi teipillä on sidottu kiinni keittiön pöytään), joissa ne ovat eläneet ja kärsineet. Yleismaailmallisesti on havaittu, että kummitukset vaikuttavat onnettomilta (harvempihan sitä onnellinen on kun tietää että on kuollu). Tyytyväisyys on niin harvinaista ilmestysten maailmassa, että onnellisesta aaveesta puhuminen tuntuu ristiriitaiselta.
Kummitukset kuvataan yleensä pelottavina henkinä (spiritukset leijjuu ilimassa), jotka piinaavat ihmisiä (kauhee vanhan miehen haamu piinaa. Se liikuskelee hitaasti perspaljaana nuorten naisten ohi, piinoo perseellään). Kummituksia on kuitenkin niin hyviä (maistuvat todennnäköisemminkin hedelmälle) kuin pahojakin (pärkyleen kirsikan makuset aaveet). Jos kuollella ihmisellä on jäänyt elämänsä aikana selvittämättä joitakin asioita (ei kerinny selvittämmään Makkosen Pertti, että onko se muapallo pyöree vae littana kun pannukakku), sielu ei pääse haudan lepoo, vaan se jää kummittelemaan maailman ja henkimaailman rajamaille (siinä ihan rajan tuntumassa keikkuu, ei suata tulli tyypit hyvvee tykätä, kun ei ossoo haamu piättee kummalla puolella haluaa olla).
Kummitusta, aavetta tai haamua pidetään monissa kulttuureissa kuolleen ihmisen tai joskus eläimen ilmestyksenä (ei kait, minä luulin että sitä pietään elävän eevokin ilmestyksenä). Sellainen saattaa tulla varoittamaan eläviä uhkaavista vaaroista (Ulupu, varo, piähäs tippuu kohta tiileskivi), tai vainoamaan heitä (piinaava ukin pylly). Useimmiten kummitukset tuntuvat olevan sidottuja paikkoihin (ilmastointi teipillä on sidottu kiinni keittiön pöytään), joissa ne ovat eläneet ja kärsineet. Yleismaailmallisesti on havaittu, että kummitukset vaikuttavat onnettomilta (harvempihan sitä onnellinen on kun tietää että on kuollu). Tyytyväisyys on niin harvinaista ilmestysten maailmassa, että onnellisesta aaveesta puhuminen tuntuu ristiriitaiselta.
perjantai 27. maaliskuuta 2009
Vampires osa 9 (Vampyyri Tarinoita osa 5)
JOHN GEORGE HAIGH
Joshn George Haigh eli Lontoon vampyyri syntyi vuonna 1910 hyvää perheeseen Englannissa. Hän varttui hyvin uskonnollisessa kodissa (ikoneita siellä sun tiällä, joka puolella oli ristit ja pelit ja vehkeet). Isä oli kiihko uskovainen (saarnas kun pappi paastona pippuripihvi nenän edessä) ja äiti oli melkein fundamentalisti (eli ihme hyypiö akka saatansvenssonit sentään). John oli nuorena hyvä koulussa ja hän vaikutti muutenkin kaikin puolin älykkäältä (ja paskat, kaivellu lyijykynällä nenäänsä ja sen minkä on tullut sieltä saamaan, ampunut opettajan naamaan). Hän jopa lauloi Wakefieldin tuomiokirkon kuorossa (se lauleli pimeässä kopissa yksinään, kun muuten olis harakatkin tippuneet taivaalta).
Kukaan ei tiedä miten John alkoi uskoa olevansa vampyyri. Ehkäpä hänen elämässään sattui jotain mullistavaa (mullisti kun housuissa pullisti). John uskoi tarvitsevansa ikuiseen elämään ihmisverta, jota hän sitten alkoi hankkia tappamalla.
Poliisit tekivät kotietsinnän Johnin kotiin (siis ihan oikeesti tekivät kotiin, eivät sentään mummolaan tai kaverin kellariin). Takapihalta löytyi salaperäisiä rikkihappo tynnyreitä (halus hapattaa kot kaljat). John George Haigh tunnusti tappaneensa yhdeksän ihmistä ja hävittäneensä ruumiit upottamalla ne tynnyreihin.
Lontoon vampyyri tuomittiin kuolemaan. John väitti, että suurin syy hänen tekoihinsa oli hänen eriskummallinen viehtymyksensä juoda verta, ja siitä hän sai lisänimensä Lontoon vampyyri. Juuri ennen kuolemaansa John George Haigh ilmoitti olevansa Jumala (poeka parka kuvitellu itestään vähän liikoja)
Joshn George Haigh eli Lontoon vampyyri syntyi vuonna 1910 hyvää perheeseen Englannissa. Hän varttui hyvin uskonnollisessa kodissa (ikoneita siellä sun tiällä, joka puolella oli ristit ja pelit ja vehkeet). Isä oli kiihko uskovainen (saarnas kun pappi paastona pippuripihvi nenän edessä) ja äiti oli melkein fundamentalisti (eli ihme hyypiö akka saatansvenssonit sentään). John oli nuorena hyvä koulussa ja hän vaikutti muutenkin kaikin puolin älykkäältä (ja paskat, kaivellu lyijykynällä nenäänsä ja sen minkä on tullut sieltä saamaan, ampunut opettajan naamaan). Hän jopa lauloi Wakefieldin tuomiokirkon kuorossa (se lauleli pimeässä kopissa yksinään, kun muuten olis harakatkin tippuneet taivaalta).
Kukaan ei tiedä miten John alkoi uskoa olevansa vampyyri. Ehkäpä hänen elämässään sattui jotain mullistavaa (mullisti kun housuissa pullisti). John uskoi tarvitsevansa ikuiseen elämään ihmisverta, jota hän sitten alkoi hankkia tappamalla.
Poliisit tekivät kotietsinnän Johnin kotiin (siis ihan oikeesti tekivät kotiin, eivät sentään mummolaan tai kaverin kellariin). Takapihalta löytyi salaperäisiä rikkihappo tynnyreitä (halus hapattaa kot kaljat). John George Haigh tunnusti tappaneensa yhdeksän ihmistä ja hävittäneensä ruumiit upottamalla ne tynnyreihin.
Lontoon vampyyri tuomittiin kuolemaan. John väitti, että suurin syy hänen tekoihinsa oli hänen eriskummallinen viehtymyksensä juoda verta, ja siitä hän sai lisänimensä Lontoon vampyyri. Juuri ennen kuolemaansa John George Haigh ilmoitti olevansa Jumala (poeka parka kuvitellu itestään vähän liikoja)
Vampires osa 8 (Vampyyri Tarinoita osa 4)
FRITZ HAARMAN
Haarman syntyi köyhään työläisperheeseen (ei ollu muuta ruokoo kun kuivoo känttyä ja kokkelj piimee) vuonna 1879 Hannoverissa Saksassa. Fritz oli jo lapsena häiriintynyt (kiipes perse edellä petäjään ja pasko kattoon). Hänen suurinta huviaan oli pukeutua kuten tytöt (pissis ihq daa housut jalkaan, glitterii ja ihq pinkkii luomiväriä, tosi piukee kusen keltanen paita jne). Isä pahoinpiteli häntä toistuvasti. Seitsemäntoistavuotiaana Haarman karkasi Sveitsiin riideltyään isänsä kanssa, mutta myöhemmin hän palasi takaisin Hannoveriin. Samalla hän teki pikkurikoksia, joista hän siirtyi myöhemmin suurempiin (alotti varastamalla takapihan pojilta kanamunia ja siirty sitten varastelemaan kanamunia kaupasta). Pian Fritz kuitenkin rauhoittui, ja hän perusti Hannoveriin lihakaupan. Hän alkoi myös toimia poliisin vasikkana (muut toimi siihen aikaan vielä lehmänä ja sonnina). Kauppa menestyi, sillä jotenkin Haarman pystyi hankkimaan kauppaansa tuotteita, joista muualla oli pulaa. Kukaan ei kuitenkaan osannut aavistaa, että Haarman myi kaupassaan ihmislihaa.
Uhrinsa Haarman löysi homobaareista (skimppa homppeli pumppeli duli jali dei), rautatieasemilta, satamasta ja kaduilta. Hän houkutteli nuoria miehiä luokseen luvaten yösijan ja ruokaa. Hän myös käytti heitä seksuaalisesti hyväkseen (olikin mies ritari ruskeanreiän). Yksi uhreista, mies nimeltä Friedel Rothe, johti poliisit Haarmanin jäljille. Ennen kuolemaansa Friedel oli lähettänyt äidilleen postikortin, jossa mainittiin hänen uusi ystävänsä Fritz Haarman.
Todisteita kotietsinnässä ei löytynyt, mutta myöhemmin Haarman kertoi, että jos poliisit olisivat vilkaisseet hänen uuninsa taa (piilokannibaalihomo), olisivat he löytäneet sieltä Friedel Rothen pään sanomalehteen käärittynä (onpahan nuorimies ainakin saanu lueskella päivän kuumimpia uutisia oikein läheltä). Vuonna 1924 Fritz Haarman jäi kiinni. Hänen kauppaansa tehty etsintä tuotti tulosta. Kaupasta löytyi useiden eri ruumiiden kappaleita. Poliisien laskujen mukaan Haarmanin uhriksi joutui ainakin 27 nuorta miestä.
Hannoverin vampyyriksi nimitetty Haarman ei tullut kuuluisaksi kannibaali kappansa johdosta vaan tavastaan tappaa uhrinsa, hän nimittäin puraisi heitä kauluavaltimoon. Hannoverin vampyyri päätti maallisen vaelluksensa (lähti portit kolisten helevettiin), kun miekka sivalsi hänen kaulansa katki 15.4.1925.
Haarman syntyi köyhään työläisperheeseen (ei ollu muuta ruokoo kun kuivoo känttyä ja kokkelj piimee) vuonna 1879 Hannoverissa Saksassa. Fritz oli jo lapsena häiriintynyt (kiipes perse edellä petäjään ja pasko kattoon). Hänen suurinta huviaan oli pukeutua kuten tytöt (pissis ihq daa housut jalkaan, glitterii ja ihq pinkkii luomiväriä, tosi piukee kusen keltanen paita jne). Isä pahoinpiteli häntä toistuvasti. Seitsemäntoistavuotiaana Haarman karkasi Sveitsiin riideltyään isänsä kanssa, mutta myöhemmin hän palasi takaisin Hannoveriin. Samalla hän teki pikkurikoksia, joista hän siirtyi myöhemmin suurempiin (alotti varastamalla takapihan pojilta kanamunia ja siirty sitten varastelemaan kanamunia kaupasta). Pian Fritz kuitenkin rauhoittui, ja hän perusti Hannoveriin lihakaupan. Hän alkoi myös toimia poliisin vasikkana (muut toimi siihen aikaan vielä lehmänä ja sonnina). Kauppa menestyi, sillä jotenkin Haarman pystyi hankkimaan kauppaansa tuotteita, joista muualla oli pulaa. Kukaan ei kuitenkaan osannut aavistaa, että Haarman myi kaupassaan ihmislihaa.
Uhrinsa Haarman löysi homobaareista (skimppa homppeli pumppeli duli jali dei), rautatieasemilta, satamasta ja kaduilta. Hän houkutteli nuoria miehiä luokseen luvaten yösijan ja ruokaa. Hän myös käytti heitä seksuaalisesti hyväkseen (olikin mies ritari ruskeanreiän). Yksi uhreista, mies nimeltä Friedel Rothe, johti poliisit Haarmanin jäljille. Ennen kuolemaansa Friedel oli lähettänyt äidilleen postikortin, jossa mainittiin hänen uusi ystävänsä Fritz Haarman.
Todisteita kotietsinnässä ei löytynyt, mutta myöhemmin Haarman kertoi, että jos poliisit olisivat vilkaisseet hänen uuninsa taa (piilokannibaalihomo), olisivat he löytäneet sieltä Friedel Rothen pään sanomalehteen käärittynä (onpahan nuorimies ainakin saanu lueskella päivän kuumimpia uutisia oikein läheltä). Vuonna 1924 Fritz Haarman jäi kiinni. Hänen kauppaansa tehty etsintä tuotti tulosta. Kaupasta löytyi useiden eri ruumiiden kappaleita. Poliisien laskujen mukaan Haarmanin uhriksi joutui ainakin 27 nuorta miestä.
Hannoverin vampyyriksi nimitetty Haarman ei tullut kuuluisaksi kannibaali kappansa johdosta vaan tavastaan tappaa uhrinsa, hän nimittäin puraisi heitä kauluavaltimoon. Hannoverin vampyyri päätti maallisen vaelluksensa (lähti portit kolisten helevettiin), kun miekka sivalsi hänen kaulansa katki 15.4.1925.
Vampires osa 7 (Vampyyri Tarinoita osa 3)
ELISABETH BATHORY
Kaunis Transilvanialainen kreivitär Elisabeth Bathory syntyi vuonna 1560 erääseen Euroopan rikkaimpiin ja kuuluisimpiin kuuluvista perheistä. Hänen serkkunsa oli Unkarin pääministeri, eräs toinen läheinen sukulainen oli kardinaali (joko se tarkottaa jotain kaaliruokaa tai sitten se on joku koiramainen eläin), ja hänen setänsä Transilvanian prinssi Steven, oli Puolan tuleva hallitsija. Toisaalta yksi hänen sedistään oli paholaisen palvelija ja noituuden harjoittaja, hänen veljensä oli tunnettu elostelija, ja yksi hänen suosikkitäedistään oli tullut kuuluisaksi lesbian bisneksestä, eli suomeksi sanottuna täti oli lesbo.
Elisabeth meni naimisiin vuonna 1575 ollessaan 15-vuotias. Hänen puolisonsa oli Unkarin Musta Sankari (kreivi Ferenz Nadasty). Musta Sankari oli saanut nimensä taistelukentillä osoittamansa urheuden takia. Elisabeth muutti puolisonsa kanssa asumaan Csejthen linnaan (miten tuollanen nimihirviö lausutaan), joka sijaitsi yksinäisellä vuoristo seudulla Unkarin luoteisosassa. Kului vähän aikaa ja kreivi lähti taas sotimaan sotiaan ja Elisabeth tunsi olonsa rauhattomaksi. Hän karkasi erään nuoren ja vaalean aatelismiehen kanssa, jonka väitettiin olevan vampyyri. Se kuitenkin jäi lyhyeksi reissuksi ja kreivitär palasi takaisin linnaansa. Palattuaan linnaan hän alkoi etsiä uusia huvituksia. Hän alkoi leikkiä palvelijoidensa ja erityisesti nuorten palvelijattariensa kanssa. Aluksi ne eivät olleet muuta kuin pelkkää leikkiä, mutta kun hänen mies palvelijansa Thorko sekä Ilona Joo- niminen lastenhoitaja olivat vihkineet hänet mustan magian saloihin, muuttuivat ne eriskummallisiksi rituaaleiksi.
Kun Elisabethin puoliso Musta Sankari kuoli hämärissä olosuhteissa (ihan pimmeenä ollu paikat, on polttimet palanu linnan kattolampuista, eli lie kynttilä hommilla vielä väsätty. Käätetty kynttilöitä vähän vaekka millä tavalla) vuonna 1600, heitti Elisabeth inhoamansa anopin pois linnasta ja lähetti neljä lastaan sukulaistensa luo, saattoi hän antautua täysin kammottaviin nautintoihinsa. Eräänä päivänä muuan kamarineito satttui kiskaisemaan Elisabethia hiuksista (repässy letistä niin että on tuppo tukkoo jiäny kätteen) tehdessään hänelle koristeellista kampausta. Silloin tämä sivalsi kamarineitoa (turpaan on tullu niin että on tukka pölähtännä) niin, että hänen nenästään roiskahti verta kreivittären kädelle. Elisabeth huomasi sen kohdan kädestään näyttävän nuoremmalta ja kutsui paikalle kaks uskollisinta palvelijaa, hovimestari Johan Ujvaryn ja miespuolisen noidan, Thorkon, jotka viilsivät kauhistuneen tytön suonet auki niin, että Elisabeth saattoi kylpeä hänen veressään, ja myöskin juoda sitä. Kreivittären ensimmäinen verikylpy oli vasta alkusoittoa kauheille orgioille (jos se vasta oil kerran ensmäinen kerta, ei kait se voe olla kun ihan alakua vasta, uskosin ainakkiin niin), jotka jatkuivat kymmenen vuoden ajan. Mies- ja naispuoliset avustajat kiertelivät maaseudulla houkuttelemassa nuoria naimattomia tyttöjä linnaan palvelijattariksi, sillä Elisabeth vaati heidän vertaan. Vähitellen Elisabeth tuli varomattomaksi, ja sen sijaan, että olisi haudannut ruumiit hän heitti ne vain linnan ulkopuolelle susien syötäväksi. Kerran, yhtenä talviyönä sudet tulivat myöhään, ja jotkut aikaisin liikkeellä olleet kyläläiset huomasivat vainiolla lojuvan neljä surkean näköistä ruumista. Siitä he nostivat sellaisen metelin, että asia kantautui myös itse kuninkaan korviin. Yksi Elisabethin serkuista valittiin johtamaan salaista yöllistä hyökkäystä Csejthen linnaan joulukuun 10. päivän, vuonna 1610.
Hyökkääjiä kohtasi irvokas näky. Linnan suuressa salissa makasi nuori tyttö kuolleena, verensä tyhjiin vuodattaneena. Toisella tytöllä, joka oli vielä elossa, oli lukemattomia pistojälkiä ruumiissaan, ja kolmatta, joka oli jo menehtymäisillään, oli kiduettu julmasti. Linnan muurien alapuolelta ja sen lähettyviltä sotilaat kaivoivat esiin viitisenkymmentä ruumista. Koska Elisabeth oli aatelisnainen, ja etuoikeutetussa asemassa, häntä pidettiin vangittuna linnassaan, kun sen sijaan muutamat 16-henkisen palveluskunnan jäesenet - noita Thoroko (näppylä isorokko) sekä kidutuksissa avustaneet - vietiin Bitcsen vankilaan. Oikeudessa Elisabeth ei suostunut todistamaan ja ei myöskään sanonut puolustuksekseen mitään. Kaikki syytetyt todettiin syyllisiksi. Useimmat mestattiin ja heidän ruumiinsa poltettii, mutta kaksi joutui elävänä roviolle. Kreivitär suljettiin linnansa makuukammioon ja se muurattiin umpeen siten, että seinään jätettiin vain pieni aukko ilmalle, ruualle ja juomalle (on suanu akka kakkara syyvä lipuska pizzoo ja immee pillillä lattialle läiskäytetty ves jana). Siellä hän elää kituutti vielä neljä vuotta (olis suana het kuolla köpsähtee), kunnes kuoli.
Kaunis Transilvanialainen kreivitär Elisabeth Bathory syntyi vuonna 1560 erääseen Euroopan rikkaimpiin ja kuuluisimpiin kuuluvista perheistä. Hänen serkkunsa oli Unkarin pääministeri, eräs toinen läheinen sukulainen oli kardinaali (joko se tarkottaa jotain kaaliruokaa tai sitten se on joku koiramainen eläin), ja hänen setänsä Transilvanian prinssi Steven, oli Puolan tuleva hallitsija. Toisaalta yksi hänen sedistään oli paholaisen palvelija ja noituuden harjoittaja, hänen veljensä oli tunnettu elostelija, ja yksi hänen suosikkitäedistään oli tullut kuuluisaksi lesbian bisneksestä, eli suomeksi sanottuna täti oli lesbo.
Elisabeth meni naimisiin vuonna 1575 ollessaan 15-vuotias. Hänen puolisonsa oli Unkarin Musta Sankari (kreivi Ferenz Nadasty). Musta Sankari oli saanut nimensä taistelukentillä osoittamansa urheuden takia. Elisabeth muutti puolisonsa kanssa asumaan Csejthen linnaan (miten tuollanen nimihirviö lausutaan), joka sijaitsi yksinäisellä vuoristo seudulla Unkarin luoteisosassa. Kului vähän aikaa ja kreivi lähti taas sotimaan sotiaan ja Elisabeth tunsi olonsa rauhattomaksi. Hän karkasi erään nuoren ja vaalean aatelismiehen kanssa, jonka väitettiin olevan vampyyri. Se kuitenkin jäi lyhyeksi reissuksi ja kreivitär palasi takaisin linnaansa. Palattuaan linnaan hän alkoi etsiä uusia huvituksia. Hän alkoi leikkiä palvelijoidensa ja erityisesti nuorten palvelijattariensa kanssa. Aluksi ne eivät olleet muuta kuin pelkkää leikkiä, mutta kun hänen mies palvelijansa Thorko sekä Ilona Joo- niminen lastenhoitaja olivat vihkineet hänet mustan magian saloihin, muuttuivat ne eriskummallisiksi rituaaleiksi.
Kun Elisabethin puoliso Musta Sankari kuoli hämärissä olosuhteissa (ihan pimmeenä ollu paikat, on polttimet palanu linnan kattolampuista, eli lie kynttilä hommilla vielä väsätty. Käätetty kynttilöitä vähän vaekka millä tavalla) vuonna 1600, heitti Elisabeth inhoamansa anopin pois linnasta ja lähetti neljä lastaan sukulaistensa luo, saattoi hän antautua täysin kammottaviin nautintoihinsa. Eräänä päivänä muuan kamarineito satttui kiskaisemaan Elisabethia hiuksista (repässy letistä niin että on tuppo tukkoo jiäny kätteen) tehdessään hänelle koristeellista kampausta. Silloin tämä sivalsi kamarineitoa (turpaan on tullu niin että on tukka pölähtännä) niin, että hänen nenästään roiskahti verta kreivittären kädelle. Elisabeth huomasi sen kohdan kädestään näyttävän nuoremmalta ja kutsui paikalle kaks uskollisinta palvelijaa, hovimestari Johan Ujvaryn ja miespuolisen noidan, Thorkon, jotka viilsivät kauhistuneen tytön suonet auki niin, että Elisabeth saattoi kylpeä hänen veressään, ja myöskin juoda sitä. Kreivittären ensimmäinen verikylpy oli vasta alkusoittoa kauheille orgioille (jos se vasta oil kerran ensmäinen kerta, ei kait se voe olla kun ihan alakua vasta, uskosin ainakkiin niin), jotka jatkuivat kymmenen vuoden ajan. Mies- ja naispuoliset avustajat kiertelivät maaseudulla houkuttelemassa nuoria naimattomia tyttöjä linnaan palvelijattariksi, sillä Elisabeth vaati heidän vertaan. Vähitellen Elisabeth tuli varomattomaksi, ja sen sijaan, että olisi haudannut ruumiit hän heitti ne vain linnan ulkopuolelle susien syötäväksi. Kerran, yhtenä talviyönä sudet tulivat myöhään, ja jotkut aikaisin liikkeellä olleet kyläläiset huomasivat vainiolla lojuvan neljä surkean näköistä ruumista. Siitä he nostivat sellaisen metelin, että asia kantautui myös itse kuninkaan korviin. Yksi Elisabethin serkuista valittiin johtamaan salaista yöllistä hyökkäystä Csejthen linnaan joulukuun 10. päivän, vuonna 1610.
Hyökkääjiä kohtasi irvokas näky. Linnan suuressa salissa makasi nuori tyttö kuolleena, verensä tyhjiin vuodattaneena. Toisella tytöllä, joka oli vielä elossa, oli lukemattomia pistojälkiä ruumiissaan, ja kolmatta, joka oli jo menehtymäisillään, oli kiduettu julmasti. Linnan muurien alapuolelta ja sen lähettyviltä sotilaat kaivoivat esiin viitisenkymmentä ruumista. Koska Elisabeth oli aatelisnainen, ja etuoikeutetussa asemassa, häntä pidettiin vangittuna linnassaan, kun sen sijaan muutamat 16-henkisen palveluskunnan jäesenet - noita Thoroko (näppylä isorokko) sekä kidutuksissa avustaneet - vietiin Bitcsen vankilaan. Oikeudessa Elisabeth ei suostunut todistamaan ja ei myöskään sanonut puolustuksekseen mitään. Kaikki syytetyt todettiin syyllisiksi. Useimmat mestattiin ja heidän ruumiinsa poltettii, mutta kaksi joutui elävänä roviolle. Kreivitär suljettiin linnansa makuukammioon ja se muurattiin umpeen siten, että seinään jätettiin vain pieni aukko ilmalle, ruualle ja juomalle (on suanu akka kakkara syyvä lipuska pizzoo ja immee pillillä lattialle läiskäytetty ves jana). Siellä hän elää kituutti vielä neljä vuotta (olis suana het kuolla köpsähtee), kunnes kuoli.
Vampires osa 6 (Vampyyri Tarinoita osa 2)
VLAD TEPES
Vlad Basarab syntyi Schässburgin (hässiäpurkin) kaupungissa Transilvaniassa noin vuonna (ei taija itekkään olla varma) 1430. Hänen isänsä oli nykyisen Etelä-Romaniaan kuuluvan Valakian ruhtinas Vlad Dracul (Reivi Rakula). Hän oli hyvin kuuluisa julmuudestaan. Vlad nuoremman nimeksi tuli näin ollen Dracula, joka tarkoittaa esimerkiksi paholaisen poikaa. Jos Draculan isä oli kuuluisa julmuudestaan (isällä ja pojalla ollu skabat, kumpi on pahempi), niin hän kuitenkin oli vasta aloittelija poikaansa verrattuna (macho Vlad Dracula).
Vlad Dracula tottui jo lapsena julmuuteen. Vlad oli vasta pieni poika kun hän joutui turkkilaisten (ne on niitä turkkipäällä kulkevia naisia jotka ajaa hienosti mersulla.. vai olikos ne niitä?) panttivangiksi linnoitukseen nimeltä Egrigoz (kierot silmät). Myöhemmin hän näki kun hänen isänsä murhattiin ja vanhempi veli haudattiin elävältä Unkarin hallitsijan määräyksestä. Oman kiihkeän valtakauden aikana hän sitten sovelsi kaikki näkemänsä kauheudet ja julmuudet ja keksi myös ison läjän uusia.
Vaikka Dracula oli turkkilaisa vastaan käydyissä sodissa tullut kuuluisaksi urheudestaan, niin hän ei kuitenkaan hankkinut liikanimiään taisteluissa vaan mielipuolisena tappajana. Draculan aikalaiset tunsivat hänet paremmin nimellä Vlad Tepes (seivästäjä), joka tuli hänen mielihuvistaan seivästää ihmisiä rautaisella tai puisella seipäällä terävän paalun päähän, ikään kuin vartaaseen (pappa harjotellu grillausta tulevaisuuden tyylii). Hioakseen tämän erityisen epämiellyttävän teloitustavan huippuunsa hän määräsi usein, että seivästä oli pyöristettävä ja rasvattava. Elintärkeiden elinten lävistäminen tällaisella seipäällä ei ollut aivan helppoa, joten uhrin tuskat lisääntyivät entisestään. Usein ennen paaluun laittamista Vlad määräsi uhreilta leikattavaksi pois kädet ja jalat (mitäpä ne uhrit niillä teki kun seillä siepään päässä köllöttelivät).
Kun Vlad seurasi isäänsä valtaistuimelle niin häntä uhkasivat ulkoapäin turkkilaiset ja unkarilaiset sekä valtakunnan sisällä vallanhimoiset vasallit. Hän onnistui kuitenkin pysyä vallassa teurastamalla poliittiset vastustajat samoin kuin heidän perheet ja ystävät ja pettämällä omia avustajiaan. Koska Vlad piti käsissään ylintä valtaa ja hänellä oli suuri joukko vankeja, saattoi hän antautua suurimmalle huvilleen, joka oli mielenkiintoisempi kuin taistelun jännitys: nimittäin katselemaan, miten kauhistuneita ihmisiä kidutetaan hitaasti kuoliaaksi. Ei ollut mitenkään erikoista, että yhdellä kertaa häntä viihdytti viisikymmentäkin kivun hulluksi tekemää ihmisparkaa.
Vanhojen tuttujen tapojen lisäksi (esim. seivästämisen) Dracula keksi joukoittain myös uusia sadistisia keinoja tappaa vastustajansa. Kerran kun Turkin lähettiläät pitivät hatut päässään hänen läsnä ollessaan, hän määräsi, että nuo loukkaavat päähineet oli naulattava heidän kalloihinsa (muistaa varmaan turkin tyypit ottaa ens kerralla hatun pois päästä). Hän halveksi heikkoja. Osoittaakseen sen hän kokosi kerran joukon kerjäläisiä ja raajarikkoja suureen saliin, johon oli valmistettu herkullinen juhla-ateria. Sitten hän määräsi ovet ja ikkunat naulattavaksi kiinni ja sytytti paikan tuleen. Vlad oli myös hyvin puritaaninen, sillä jos nainen saatiin kiinni aviorikoksesta, hänet joko nyljettiin elävältä (sinne meni tuuhea pöheikkö jonka joutuisi joka tapauksessa tasoittamaan ensin raivaussahalla) tai määrättiin jokin muu "sopiva" rangaistus.
Jotkut historioitsijat ovat nähneet Vladissa hyvääkin (pois kerjäläiset kaduilta stana). He väittävät, että hänen poliittiset vastustajansa mustamaalasivat häntä tahallaan (purkillinen mustaa kenkälankkia lineen riittänyt koko miehen maalaamiseen, luulisin). Puolustajien mukaan hän tuki talonpoikia säälimättömiä pajareja (Itä-Euroopan feodaaliherroja) vastaan. Hän palautti järjestyksen maahan, jonka vieraanvallan hyökkäykset ja sisällissota oli repinyt hajalle. Hänen puolustajat kertoivat myös muutamista anteliaisuuden osoituksesta, esimerkiksi kultaisen maljan lahjoittamisesta Valakialaisen kylän toria varten.
Useimmat historioitsijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että Vlad Dracula oli ihmishirviö vailla vertaa. Edes hänen aikalaisensa Cesare Borgia tai myöhemmin elänyt Iivana Julma (Iivanit vaan menossa mukana) ei yltänyt samanlaisiin mittoihin, kuin hän. Vlad Tepesin arvellaan seivästäneen, nylkeneen, hirttäneen, keittäneen, paistaneen tai jollain muulla kekseliäällä tavalla surmanneen ainakin 50 000 ihmistä, vaikkei hän hallinnutkaan edes kymmentä vuotta. Vlad Tepes kuoli vuonna 1476, jolloin Turkin sulttaani Muhammed II marssi armeijoineen rankaisemaan Vladia siitä, että hän ei ollut suostunut osoittamaan kunnioitusta hänelle. Armeijoiden iskiessä yhteen Vlad kaatui (lens vladuska turvallensa ruoho tupsuun ja tukehtu), ja muuan voittoisa soturi kuljetti hänen päänsä kainalossaan Konstantinopoliin. Vladin aikalaisen Johannes Gutenbergin keksinnön, kirjanpainotaidon, yleistyessä, sai hänen julmuutensa kuuluisuutta laajalti. Eräs saksalainen julkaisu vuodelta 1499 (huom. ei Vladin elinaikana) sisältää puupiirroksen romanialaisesta ruhtinaasta, joka syö juhla-ateriaa seivästettyjen ruumiiden muodostaman "metsän" keskellä. Ne loivat pohjaa kertomuksille joiden mukaan Vlad olisi paholainen, vampyyri. Mikään historiallinen tosiasia ei kuitenkaan vahvista, että Vlad olisi pitänyt veren mausta saati sitten juonut sitä. Kuitenkin sen näkeminen tuotti hänelle suurta riemua (jee äiti kato, repäsin nenästä räkä mällin pois ja nyt sieltä tulee verta). Hänen oletettu hautakammionsa, joka on rakennettu Snagovjärven saareen lähellä Bukarestia, avattiin 1900-luvun alussa. Se oli tyhjä (Vlad tepes lähteny uimalla Ukrainaan kun on tylsyys hautakammiossa iskenny. Menny sitten Venäjälle siitä ja kävässy Natalia Gorbatsovan kuuluisassa pizeriassa jossa on tarjolla talon erikoiskastike). Oliko ruumis viety jonakin pimeänä yönä hamassa menneisyydessä ja sen sydän lävistetty seipäällä? Ajatus ei ole kovinkaan kaukaa haettu.
Vlad Basarab syntyi Schässburgin (hässiäpurkin) kaupungissa Transilvaniassa noin vuonna (ei taija itekkään olla varma) 1430. Hänen isänsä oli nykyisen Etelä-Romaniaan kuuluvan Valakian ruhtinas Vlad Dracul (Reivi Rakula). Hän oli hyvin kuuluisa julmuudestaan. Vlad nuoremman nimeksi tuli näin ollen Dracula, joka tarkoittaa esimerkiksi paholaisen poikaa. Jos Draculan isä oli kuuluisa julmuudestaan (isällä ja pojalla ollu skabat, kumpi on pahempi), niin hän kuitenkin oli vasta aloittelija poikaansa verrattuna (macho Vlad Dracula).
Vlad Dracula tottui jo lapsena julmuuteen. Vlad oli vasta pieni poika kun hän joutui turkkilaisten (ne on niitä turkkipäällä kulkevia naisia jotka ajaa hienosti mersulla.. vai olikos ne niitä?) panttivangiksi linnoitukseen nimeltä Egrigoz (kierot silmät). Myöhemmin hän näki kun hänen isänsä murhattiin ja vanhempi veli haudattiin elävältä Unkarin hallitsijan määräyksestä. Oman kiihkeän valtakauden aikana hän sitten sovelsi kaikki näkemänsä kauheudet ja julmuudet ja keksi myös ison läjän uusia.
Vaikka Dracula oli turkkilaisa vastaan käydyissä sodissa tullut kuuluisaksi urheudestaan, niin hän ei kuitenkaan hankkinut liikanimiään taisteluissa vaan mielipuolisena tappajana. Draculan aikalaiset tunsivat hänet paremmin nimellä Vlad Tepes (seivästäjä), joka tuli hänen mielihuvistaan seivästää ihmisiä rautaisella tai puisella seipäällä terävän paalun päähän, ikään kuin vartaaseen (pappa harjotellu grillausta tulevaisuuden tyylii). Hioakseen tämän erityisen epämiellyttävän teloitustavan huippuunsa hän määräsi usein, että seivästä oli pyöristettävä ja rasvattava. Elintärkeiden elinten lävistäminen tällaisella seipäällä ei ollut aivan helppoa, joten uhrin tuskat lisääntyivät entisestään. Usein ennen paaluun laittamista Vlad määräsi uhreilta leikattavaksi pois kädet ja jalat (mitäpä ne uhrit niillä teki kun seillä siepään päässä köllöttelivät).
Kun Vlad seurasi isäänsä valtaistuimelle niin häntä uhkasivat ulkoapäin turkkilaiset ja unkarilaiset sekä valtakunnan sisällä vallanhimoiset vasallit. Hän onnistui kuitenkin pysyä vallassa teurastamalla poliittiset vastustajat samoin kuin heidän perheet ja ystävät ja pettämällä omia avustajiaan. Koska Vlad piti käsissään ylintä valtaa ja hänellä oli suuri joukko vankeja, saattoi hän antautua suurimmalle huvilleen, joka oli mielenkiintoisempi kuin taistelun jännitys: nimittäin katselemaan, miten kauhistuneita ihmisiä kidutetaan hitaasti kuoliaaksi. Ei ollut mitenkään erikoista, että yhdellä kertaa häntä viihdytti viisikymmentäkin kivun hulluksi tekemää ihmisparkaa.
Vanhojen tuttujen tapojen lisäksi (esim. seivästämisen) Dracula keksi joukoittain myös uusia sadistisia keinoja tappaa vastustajansa. Kerran kun Turkin lähettiläät pitivät hatut päässään hänen läsnä ollessaan, hän määräsi, että nuo loukkaavat päähineet oli naulattava heidän kalloihinsa (muistaa varmaan turkin tyypit ottaa ens kerralla hatun pois päästä). Hän halveksi heikkoja. Osoittaakseen sen hän kokosi kerran joukon kerjäläisiä ja raajarikkoja suureen saliin, johon oli valmistettu herkullinen juhla-ateria. Sitten hän määräsi ovet ja ikkunat naulattavaksi kiinni ja sytytti paikan tuleen. Vlad oli myös hyvin puritaaninen, sillä jos nainen saatiin kiinni aviorikoksesta, hänet joko nyljettiin elävältä (sinne meni tuuhea pöheikkö jonka joutuisi joka tapauksessa tasoittamaan ensin raivaussahalla) tai määrättiin jokin muu "sopiva" rangaistus.
Jotkut historioitsijat ovat nähneet Vladissa hyvääkin (pois kerjäläiset kaduilta stana). He väittävät, että hänen poliittiset vastustajansa mustamaalasivat häntä tahallaan (purkillinen mustaa kenkälankkia lineen riittänyt koko miehen maalaamiseen, luulisin). Puolustajien mukaan hän tuki talonpoikia säälimättömiä pajareja (Itä-Euroopan feodaaliherroja) vastaan. Hän palautti järjestyksen maahan, jonka vieraanvallan hyökkäykset ja sisällissota oli repinyt hajalle. Hänen puolustajat kertoivat myös muutamista anteliaisuuden osoituksesta, esimerkiksi kultaisen maljan lahjoittamisesta Valakialaisen kylän toria varten.
Useimmat historioitsijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että Vlad Dracula oli ihmishirviö vailla vertaa. Edes hänen aikalaisensa Cesare Borgia tai myöhemmin elänyt Iivana Julma (Iivanit vaan menossa mukana) ei yltänyt samanlaisiin mittoihin, kuin hän. Vlad Tepesin arvellaan seivästäneen, nylkeneen, hirttäneen, keittäneen, paistaneen tai jollain muulla kekseliäällä tavalla surmanneen ainakin 50 000 ihmistä, vaikkei hän hallinnutkaan edes kymmentä vuotta. Vlad Tepes kuoli vuonna 1476, jolloin Turkin sulttaani Muhammed II marssi armeijoineen rankaisemaan Vladia siitä, että hän ei ollut suostunut osoittamaan kunnioitusta hänelle. Armeijoiden iskiessä yhteen Vlad kaatui (lens vladuska turvallensa ruoho tupsuun ja tukehtu), ja muuan voittoisa soturi kuljetti hänen päänsä kainalossaan Konstantinopoliin. Vladin aikalaisen Johannes Gutenbergin keksinnön, kirjanpainotaidon, yleistyessä, sai hänen julmuutensa kuuluisuutta laajalti. Eräs saksalainen julkaisu vuodelta 1499 (huom. ei Vladin elinaikana) sisältää puupiirroksen romanialaisesta ruhtinaasta, joka syö juhla-ateriaa seivästettyjen ruumiiden muodostaman "metsän" keskellä. Ne loivat pohjaa kertomuksille joiden mukaan Vlad olisi paholainen, vampyyri. Mikään historiallinen tosiasia ei kuitenkaan vahvista, että Vlad olisi pitänyt veren mausta saati sitten juonut sitä. Kuitenkin sen näkeminen tuotti hänelle suurta riemua (jee äiti kato, repäsin nenästä räkä mällin pois ja nyt sieltä tulee verta). Hänen oletettu hautakammionsa, joka on rakennettu Snagovjärven saareen lähellä Bukarestia, avattiin 1900-luvun alussa. Se oli tyhjä (Vlad tepes lähteny uimalla Ukrainaan kun on tylsyys hautakammiossa iskenny. Menny sitten Venäjälle siitä ja kävässy Natalia Gorbatsovan kuuluisassa pizeriassa jossa on tarjolla talon erikoiskastike). Oliko ruumis viety jonakin pimeänä yönä hamassa menneisyydessä ja sen sydän lävistetty seipäällä? Ajatus ei ole kovinkaan kaukaa haettu.
Vampires osa 5 (Vampyyri Tarinoita osa 1)
LIU, VAMPYYRIN UHRI
Liu niminen opettaja oli juuri palannut kotiinsa käytyään esi-isiensä haudalla jonkin matkan päässä. Liun vaimo tuli herättämään häntä seuraavana aamuna, mutta huomasi kauhukseen hänen päättömän ruumiin makaavan vuoteella (Oli tullu nubil ja bodil erot, ei liitto ennää kestäny jatkuvaa yhdessä oloa). Veri oli siitä vuotanu kuiviin (ihan oli kuivana ollu, veretön heebo suakel sentään)
Muuan mies oli keräämässä polttopuita läheisellä kukkulanrinteellä huomatessa hylätyn arkun erään haudan luona (Muuan miehellä oli taka-ajatuksia. Hylätty arkku, sille olis käyttöö, kun eukon kutalekkiin on jo niin huonossa kunnossa että kohta se potkassoo lusikan nurkkaan, eipähän tarvihe sille sitten uuven karheeta arkun pytinkiä ostoo). Kun tapausta ruvettiin tutkimaan ja arkun kansai avattiin, kohtasi tutkijoita hirveä näky. Arkussa makasi kammottava vampyyri (eipä enää muuan mies arkkua halunnu, kun eihän sen lauta majassa ollu tilloo vampyyrille ja mitä se eukkokkiin sanoi kun semmosen kottiin tois). Sitä peitti takkuinen vihreä karva (ja kun ajattelleet että tuosta vampyyristä kyllä varmasti pöllys karvaa enemmän kun lampaasta keritsemis vaiheessa, niin eihän sitä kehtaa ottaa. Muuan mies kun ei ollu kovin siisti ja kun harjahan tuolle vihreelle karvakasalle olis kuitenniin pitäny ostaa, paskat, lähempä lätkimään), kulmahampaat ja kynnet olivat terävät, mutta kasvot olivat kuin elävällä. Liun puuttuva irti revitty pää oli vampyyrin tiukassa puristuksessa (kuka sitä nyt lelustaan haluaa luopua, ei kukkaan).
Liu niminen opettaja oli juuri palannut kotiinsa käytyään esi-isiensä haudalla jonkin matkan päässä. Liun vaimo tuli herättämään häntä seuraavana aamuna, mutta huomasi kauhukseen hänen päättömän ruumiin makaavan vuoteella (Oli tullu nubil ja bodil erot, ei liitto ennää kestäny jatkuvaa yhdessä oloa). Veri oli siitä vuotanu kuiviin (ihan oli kuivana ollu, veretön heebo suakel sentään)
Muuan mies oli keräämässä polttopuita läheisellä kukkulanrinteellä huomatessa hylätyn arkun erään haudan luona (Muuan miehellä oli taka-ajatuksia. Hylätty arkku, sille olis käyttöö, kun eukon kutalekkiin on jo niin huonossa kunnossa että kohta se potkassoo lusikan nurkkaan, eipähän tarvihe sille sitten uuven karheeta arkun pytinkiä ostoo). Kun tapausta ruvettiin tutkimaan ja arkun kansai avattiin, kohtasi tutkijoita hirveä näky. Arkussa makasi kammottava vampyyri (eipä enää muuan mies arkkua halunnu, kun eihän sen lauta majassa ollu tilloo vampyyrille ja mitä se eukkokkiin sanoi kun semmosen kottiin tois). Sitä peitti takkuinen vihreä karva (ja kun ajattelleet että tuosta vampyyristä kyllä varmasti pöllys karvaa enemmän kun lampaasta keritsemis vaiheessa, niin eihän sitä kehtaa ottaa. Muuan mies kun ei ollu kovin siisti ja kun harjahan tuolle vihreelle karvakasalle olis kuitenniin pitäny ostaa, paskat, lähempä lätkimään), kulmahampaat ja kynnet olivat terävät, mutta kasvot olivat kuin elävällä. Liun puuttuva irti revitty pää oli vampyyrin tiukassa puristuksessa (kuka sitä nyt lelustaan haluaa luopua, ei kukkaan).
Vampires osa 4
Tavallisimmin vampyyrin henkiin herättäjä oli paholainen tai vampyyriksi muuttuneen ihmisen henki, joka ei voinut levätä rauhassa (ei tullu nukkumatti ajoissa, kylläpä keljutti). Joskus vampyyri oli vain henki ja aave (torahampainen haamu, eipä kyllä olis naurattanu jos semmonen olis piälle hyökänny), joka ei tarvinnut ruumista verta saalistaessaan. Tällaisia vampyyreita esiintyi yleensä siellä, missä ihmiset palvoivat ja pelkäsivät kuolleiden esi-isiensä henkiä (esi ukin hengitys oli haissu pahalle, pelottaa kait se nyt vähemmästäkin).
Noitien ja taikureiden uskottiin lähettävän sielunsa varastamaan verta ja tekemään pahaa jo ennen kuolemaansa. Heidän ruumiinsa vaipuivat syvään transsiin ja he palasivat tajuihinsa vasta sielun palattua (no hyvin todennäköistä, eihän sitä elätä jos ei sielu möllötä sisuksissa).
Australian alkuasukkaat pitivät verta elämän lähteenä ja juottivat sitä sairaille. He uhrasivat verta myös kuolleille sukulaisilleen ja silpoivat itseään surressaan (on ollu itsetuhoista porukkaa, hirmu kiksit saanu kun on itseään vähän moralla kuorinu). Jos verta ei annettu vapaaehtoisesti, vihastunut aave varasti sitä (anteliaaks on pitäny heittäytyä yhen olemattoman lakanan tähen).
Seuraavat kaksi vampyyrilajia kuuluvat aavevampyyreihin:
Muinaisen Assyrian Ekimut olivat hautaamatta jääneiden ihmisten haamuja (ei oo ihmis parkoja haudattu, kunhan on heitetty jonnekkin niitylle makkoomaan). Ne tulivat hyvin nälkäisiksi ja janoisiksi, ja koska niille ei oltu uhrattu, ne imivät elävien verta (ei kuolleen verta kannata mennä imemään, pahhoo on kuitenniin). Niiden ilmestyminen tiesti varmaa kuolemaa.
Meksikossa puolestaan uskottiin lapsivuoteeseen kuolleiden naisten sielujen muuttuvan Civateoiksi (kivat oil teot joo), noitavampyyreiksi. Niiden sanottiin ryöstävän ja syövän pikkulapsia kostoksi kohtalostaan. Noitien uskottiin kokoontuvan tienristeyksissä, joihin ihmiset jättivät niille uhreja pelastaakseen lapsensa.
Ja sitten vähän tämmöstä sekalaisempaa sorttia sitten:
Asasabonsam (ooh, kikkelis kokkeli, mikä nimi. Ihan kun joku lastenlorun taikasana) on afrikkalainen vampryyri. Se on muuten tavallinen vampyyri, mutta sillä on koukku jaloissaan. Sillä on taipumus purra uhrejaan peukaloon (minkä kokonen lie tämä herra taikasana).
Baital on Intialainen vampyyri rotu. Niiden luonnollinen olemus on puoliksi ihminen, puoliksi lepakko ja seisoessaan se on noin puolitoista metriä pitkä (johan on ollu ilmestys, ihminen ja lepakko yhtä aikaa. Lepakkopa jopa).
Irlannissa monet druidit puhuvat Dearg-Duetsista, mitkä voidaan tappaa rakentamalla kirivöykkiö haudan päälle. Dearg-Duet ei pysty vaihtamaan muotoaan.
Rakshasa (raksasaha tuli ensimmäisenä mieleen) on mahtava Intialainen vampyyri ja taikuri (hui hai hokkuspokkus ja valkosipulia naamaan). Yleensä ne tulevat näkyviin ihmisinä joilla on eläimen piirteitä (kynnet, torahampaat, ym.) tai eläiminä, joilla on ihmisen piirteitä (kädet, jalat, ym.). Eläin puoli on usein tiikeri. Ne voivat syödä uhrinsa lihaa samalla kun juovat heidän vertaan. Rakshasat tuhotaan polttamalla ne auringonvalolla tai manaamalla.
Strigoiuli on romanialainen vampyyri. Strigoiulit ovat lähes samanlaisia kuin alkuperäiset vampyyrit, mutta ne hyökkäävät mieluiten väkijoukkoon. Ne voidaan tappaa laittamalla valkosipulia niiden suuhun tai poistamalla niiden sydän.
Serbialainen vampyyri, tunnetaan myös nimellä Mulos (mul olis). Normaalisti ne näyttävät ihmisiltä, jotka käyttävät valkoisia vaatteita. Ne ovat aktiivisia yöllä ja päivällä ja voivat omaksua hevosen tai lampaan muodon. Ne syövät uhrinsa samalla kun juovat heidän verensä. Ne voidaan tappaa leikkaamalla niiden varpaat irti (ilmeisesti ilman varpaita ei voi elää), tai iskelmällä naula niiden niskan läpi.
Upiercz (ihan kun joku tsekkiläinen jääkiekon pelaaja) vampyyrit ovat kotoisin Puolasta ja Venäjältä. Niitä kutsutaan myös nimellä Viesczy (taas uusi tsekkiläinen lätkän pelaaja). Niillä on pistin kielen alla torahampaiden sijasta. Ne ovat aktiivisia iltapäivästä keskiyöhön ja ne voidaan tuhota ainoastaan polttamalla. Kun ruumis on poltettu, niin siitä nousee pieniä, inhottavia eläimiä (hiiriä, rottia, ym.). Jos joku näistä otuksista pakenaa, Upierczin henki pakenee myös ja palaa takaisin kostamaan.
Bruxas oli Portugalilainen naispuolinen vampyyri, joka lensi yöllä linnun hahmossa (saatanan harakka). Se joi omien lastensa veren ja säikytteli yksinäisiä kulkijoita (eräämmät pasadeerot tainnu turahdella housuun).
Dhampir- niminen vampyyrin poika oli vanhan Transilvanialaisen tarinan mukaan ainoa, joka pystyi näkemään ja tappamaan näkymättömiä vampyyreita (aavevampyyreita).
Dracul sana tarkoittaa romaniankielellä paholaista tai lohikäärmettä. Vlad "seivästäjä" Tepesiä (kerron henkilöstä tarkemmin hieman myöhemmin) sanottiin Draculaksi, koska hänen isänsä nimi oli Dracul ja romaniankielessä sanan loppuun lisätty "a" antaa sille merkityksen "jonkun poika". "Dracula" merkitsee siis "Paholaisen poikaa".
Mara oli Tanskalainen vampyyri (ja suomalainen presidentti), joka oli päivisin kaunis nainen (ai kauheeta, en olis kyllä ikinä marasta uskonu että se olis oikeesti kaunis nainen, kun terlkkarissa se kyllä näytti isolta, pyylevältä, rasvaselta ja lihavalta mieheltä) mutta imi öisin nuorten miesten verta. Joka rakastui siihen, kärsi hirvittävästä tukehtumisen ja kuristumisen tunteesta, mutta se voitiin pelottaa tiehensä veitsellä (kirurgi ottanu veitsen käteensä poistaakseen hieman Maran rasvakudosta, kai se nyt on vähemmästäkin pelänny ja lähteny karkuun).
Owengat olivat vampyyreita Pohjois- Afrikan Guineasta. Ne olivat aineellisen muodon saaneita julmien esi-isien tai kuolleiden taikureiden pahoja henkiä (entäpä jos on yhdistyny molemmat. Oma ukki ja vieraan kylän poppamies. Kusessa ollaan). Owenga- uskosta seurasi, että kaikki vuotanut veri puhdistettiin pois ja veren tahrimat esineet hävitettiin, jotta Owengat eivät olisi saaneet ruokaa (nälässä pirulauta pitäneet).
Itämaiset vampyyrit ovat lähes tulkoon samanlaisia kuin euroopassakin, nimitys on tietysti eri. Itämaisen vampyyrin sanottiin olevan paholainen, joidenkin alkuperäisen hengen herättämä, tästä käytettiin nimitystä P'o. Sen uskottiin jäävän maan päälle kuoleman jälkeen, jolloin se muttui vampyyriksi.
Viidakon vampyyreja oli monenlaisia. Malesian viidakoista palanneista kuolleista on paljon tarinoita. Uskottiin että jotkut näistä vampyyrimaisista hahmoista saattoivat ottaa eläimen muodon. Niitä loivat, toisin kuin eurooppalaisia vampyyreita, taikurit jotka käyttivät niitä pahuuden töihin. Yksi näistä on Langsuir. Se pystyi muuttumaan pöllöksi. Langsuir oli nainen joka palasi kuolleista hyökätäkseen lasten kimppuun. Se joi heidän verensä niskassaan ollen reiän kautta.
Noitien ja taikureiden uskottiin lähettävän sielunsa varastamaan verta ja tekemään pahaa jo ennen kuolemaansa. Heidän ruumiinsa vaipuivat syvään transsiin ja he palasivat tajuihinsa vasta sielun palattua (no hyvin todennäköistä, eihän sitä elätä jos ei sielu möllötä sisuksissa).
Australian alkuasukkaat pitivät verta elämän lähteenä ja juottivat sitä sairaille. He uhrasivat verta myös kuolleille sukulaisilleen ja silpoivat itseään surressaan (on ollu itsetuhoista porukkaa, hirmu kiksit saanu kun on itseään vähän moralla kuorinu). Jos verta ei annettu vapaaehtoisesti, vihastunut aave varasti sitä (anteliaaks on pitäny heittäytyä yhen olemattoman lakanan tähen).
Seuraavat kaksi vampyyrilajia kuuluvat aavevampyyreihin:
Muinaisen Assyrian Ekimut olivat hautaamatta jääneiden ihmisten haamuja (ei oo ihmis parkoja haudattu, kunhan on heitetty jonnekkin niitylle makkoomaan). Ne tulivat hyvin nälkäisiksi ja janoisiksi, ja koska niille ei oltu uhrattu, ne imivät elävien verta (ei kuolleen verta kannata mennä imemään, pahhoo on kuitenniin). Niiden ilmestyminen tiesti varmaa kuolemaa.
Meksikossa puolestaan uskottiin lapsivuoteeseen kuolleiden naisten sielujen muuttuvan Civateoiksi (kivat oil teot joo), noitavampyyreiksi. Niiden sanottiin ryöstävän ja syövän pikkulapsia kostoksi kohtalostaan. Noitien uskottiin kokoontuvan tienristeyksissä, joihin ihmiset jättivät niille uhreja pelastaakseen lapsensa.
Ja sitten vähän tämmöstä sekalaisempaa sorttia sitten:
Asasabonsam (ooh, kikkelis kokkeli, mikä nimi. Ihan kun joku lastenlorun taikasana) on afrikkalainen vampryyri. Se on muuten tavallinen vampyyri, mutta sillä on koukku jaloissaan. Sillä on taipumus purra uhrejaan peukaloon (minkä kokonen lie tämä herra taikasana).
Baital on Intialainen vampyyri rotu. Niiden luonnollinen olemus on puoliksi ihminen, puoliksi lepakko ja seisoessaan se on noin puolitoista metriä pitkä (johan on ollu ilmestys, ihminen ja lepakko yhtä aikaa. Lepakkopa jopa).
Irlannissa monet druidit puhuvat Dearg-Duetsista, mitkä voidaan tappaa rakentamalla kirivöykkiö haudan päälle. Dearg-Duet ei pysty vaihtamaan muotoaan.
Rakshasa (raksasaha tuli ensimmäisenä mieleen) on mahtava Intialainen vampyyri ja taikuri (hui hai hokkuspokkus ja valkosipulia naamaan). Yleensä ne tulevat näkyviin ihmisinä joilla on eläimen piirteitä (kynnet, torahampaat, ym.) tai eläiminä, joilla on ihmisen piirteitä (kädet, jalat, ym.). Eläin puoli on usein tiikeri. Ne voivat syödä uhrinsa lihaa samalla kun juovat heidän vertaan. Rakshasat tuhotaan polttamalla ne auringonvalolla tai manaamalla.
Strigoiuli on romanialainen vampyyri. Strigoiulit ovat lähes samanlaisia kuin alkuperäiset vampyyrit, mutta ne hyökkäävät mieluiten väkijoukkoon. Ne voidaan tappaa laittamalla valkosipulia niiden suuhun tai poistamalla niiden sydän.
Serbialainen vampyyri, tunnetaan myös nimellä Mulos (mul olis). Normaalisti ne näyttävät ihmisiltä, jotka käyttävät valkoisia vaatteita. Ne ovat aktiivisia yöllä ja päivällä ja voivat omaksua hevosen tai lampaan muodon. Ne syövät uhrinsa samalla kun juovat heidän verensä. Ne voidaan tappaa leikkaamalla niiden varpaat irti (ilmeisesti ilman varpaita ei voi elää), tai iskelmällä naula niiden niskan läpi.
Upiercz (ihan kun joku tsekkiläinen jääkiekon pelaaja) vampyyrit ovat kotoisin Puolasta ja Venäjältä. Niitä kutsutaan myös nimellä Viesczy (taas uusi tsekkiläinen lätkän pelaaja). Niillä on pistin kielen alla torahampaiden sijasta. Ne ovat aktiivisia iltapäivästä keskiyöhön ja ne voidaan tuhota ainoastaan polttamalla. Kun ruumis on poltettu, niin siitä nousee pieniä, inhottavia eläimiä (hiiriä, rottia, ym.). Jos joku näistä otuksista pakenaa, Upierczin henki pakenee myös ja palaa takaisin kostamaan.
Bruxas oli Portugalilainen naispuolinen vampyyri, joka lensi yöllä linnun hahmossa (saatanan harakka). Se joi omien lastensa veren ja säikytteli yksinäisiä kulkijoita (eräämmät pasadeerot tainnu turahdella housuun).
Dhampir- niminen vampyyrin poika oli vanhan Transilvanialaisen tarinan mukaan ainoa, joka pystyi näkemään ja tappamaan näkymättömiä vampyyreita (aavevampyyreita).
Dracul sana tarkoittaa romaniankielellä paholaista tai lohikäärmettä. Vlad "seivästäjä" Tepesiä (kerron henkilöstä tarkemmin hieman myöhemmin) sanottiin Draculaksi, koska hänen isänsä nimi oli Dracul ja romaniankielessä sanan loppuun lisätty "a" antaa sille merkityksen "jonkun poika". "Dracula" merkitsee siis "Paholaisen poikaa".
Mara oli Tanskalainen vampyyri (ja suomalainen presidentti), joka oli päivisin kaunis nainen (ai kauheeta, en olis kyllä ikinä marasta uskonu että se olis oikeesti kaunis nainen, kun terlkkarissa se kyllä näytti isolta, pyylevältä, rasvaselta ja lihavalta mieheltä) mutta imi öisin nuorten miesten verta. Joka rakastui siihen, kärsi hirvittävästä tukehtumisen ja kuristumisen tunteesta, mutta se voitiin pelottaa tiehensä veitsellä (kirurgi ottanu veitsen käteensä poistaakseen hieman Maran rasvakudosta, kai se nyt on vähemmästäkin pelänny ja lähteny karkuun).
Owengat olivat vampyyreita Pohjois- Afrikan Guineasta. Ne olivat aineellisen muodon saaneita julmien esi-isien tai kuolleiden taikureiden pahoja henkiä (entäpä jos on yhdistyny molemmat. Oma ukki ja vieraan kylän poppamies. Kusessa ollaan). Owenga- uskosta seurasi, että kaikki vuotanut veri puhdistettiin pois ja veren tahrimat esineet hävitettiin, jotta Owengat eivät olisi saaneet ruokaa (nälässä pirulauta pitäneet).
Itämaiset vampyyrit ovat lähes tulkoon samanlaisia kuin euroopassakin, nimitys on tietysti eri. Itämaisen vampyyrin sanottiin olevan paholainen, joidenkin alkuperäisen hengen herättämä, tästä käytettiin nimitystä P'o. Sen uskottiin jäävän maan päälle kuoleman jälkeen, jolloin se muttui vampyyriksi.
Viidakon vampyyreja oli monenlaisia. Malesian viidakoista palanneista kuolleista on paljon tarinoita. Uskottiin että jotkut näistä vampyyrimaisista hahmoista saattoivat ottaa eläimen muodon. Niitä loivat, toisin kuin eurooppalaisia vampyyreita, taikurit jotka käyttivät niitä pahuuden töihin. Yksi näistä on Langsuir. Se pystyi muuttumaan pöllöksi. Langsuir oli nainen joka palasi kuolleista hyökätäkseen lasten kimppuun. Se joi heidän verensä niskassaan ollen reiän kautta.
Vampires osa 3
Mutta miksi ihmeessä vampyyreihin uskottiin? Onko vampyyrejä todella ollut olemassa? Vielä 1800-luvulla monet ihmiset kaikkialla maailmassa uskoivat niihin. Nykyisin (ollaan jo niin fiksuja että) pystymme selittämään vampyyritarinoiden taustalla olevia tosiasioita entistä järkevämmin (ei se Eenokki ollutkaan vampyyri, vaan oltiin se vahingossa haudattu elävältä, kun luultiin että oli kuollu. Eihän se mitään kuollu ollu, humalassa vaan). Vain harvat ihmiset (venäläinen Igor ja ruotsalainen Börje) uskovat enää ruumiiden voivan nousta haudoistaan (pitkä on matka nousta montun pohjalta) ja hyökätä elävien kimppuun verta juodakseen (mitäpä muutakaan ne voisivat juoda, tuskin nyt maito tai tee maistuu kun on kuolleista heränny). Syy ei ole se että olemme nykyään älykkäämpiä (älykkyyttä nähtykään, apinan tasolla ollaan vielä), vaan se että maailma on muuttunut (enää ei asuta lauta majoissa keskellä peltoa eikä matkusteta venäjän kautta japaniin hevosella).
Ihmiset olivat ennen paljon taikauskoisempia (rullit on kuiskinu), mutta heidän vampyyriuskonsa perustuivat varsin moniin ilmiöihin, joille ei tuntunut olevan muuta selitystä (eipä keksiny maalaismöykky Kasperi selitystä sille, minkä takia naapurin Hilmalla on maha kasvanu). Hautausmailla tuntui tapahtuvan outoja asioita (haudankaivajan kahvi tauko ja muita ilmiöitä). Öisin nähtiin outojen, tummien hahmojen liikuskelevan hautakivien vaiheilla ja haudoista kuultiin pelottavia ääniä. Asioita tutkittaessaan todettiin joskus, että haudat olivat avoimia ja tyhjiä (ei asunutkaan montussa Paatelais Ylermi). Vielä kaameampia olivat arkut, joissa oli vääntyneitä, verentahraamia ruumiita ja niiden käärinliinat (anopin lakanat) olivat repaleiset ja likaiset (pesukone oli menny rikki). Joskus tavattiin myös elävältä vaikuttavia ruumiita, jotka olivat säilyneet haudassa mädäntymättä. Ihmiset luulivat löytäneensä vertaimevän vampyyrin. Todennäköisempää on, että oli löydetty elävältä haudatun ihmisen jäännökset. Elävältä hautaaminen oli ennen yleistä (reilu meininki) eikä se ole tuntematonta nykyisinkään. Joskus on hyvin vaikeaa päätellä, onko ihminen kuollut (ruotsalainen kysyy suomalaiselta: Sanotaanko teillä kuolin vai olen kuollut? suomalainen katselee hetken ruotsalaista ja toteaa: meillä ei kuule sanota enää kuoleman jälkeen mitään). Erään lääkärin mukaan varmoja voidaan olla vasta jos ruumis alkaa hajota.
Harvinainen katalepsiaksi nimetty sairaus aiheuttaa syvän tajuttomuustilan, joka voi kestää useita päiviä, jopa viikkoja (siinäpä ei tartte miettiä, mitä tekis huomenna). Potilas vaikuttaa kuolleelta, mutta saattaa tässä tilassa haudattuna herätä arkussa ja kuolee sitten hitaasti tukehtumalla tai nälkään (eipä lähtennä eväs leivät matkaan). Monet ovat ilmeisesti yrittäneet kaivautua ulos haudasta (enpä kauheesti ihmettele) ja syöneet omaa lihaansa (mahtanu olla makosata). Siispä ei ihme että tällaiset veriset arkut ja karmeat ruumiit ovat saaneet vampyyri huhut liikkeelle.
Haudasta kadonneet ruumiit tuskin lähtivät etsimään lämmintä verta juodakseen (eipä ole urpokkaan halunna lipsutella lumpeitten piällä), vaan todennäköisemmin asialla olivat ruumisvarkaat, jotka kaivoivat vastahaudattuja ruumiita ja luurankoja haudoista ja möivät ne lääkäreille käytettäviksi lääketieteellisessä tutkimuksissa.
Ihmisverellä on jo kauan uskottu olevan mystisiä, parantavia voimia (power of blood, mystistä kerrakseen). Menneinä aikoina ihmiset joivat verta (todella herkullisen hekumaanista. Naisena en edes halua tietää mistä se juotu veri on peräisin) yrittäessään parantaa vaivojaan (mul on ripuli, otampas kulauksen verj kannusta). Muuan nykyajan tiedemies on kuitenkin arvellut, että verenjano saattoi joissakin tapauksissa olla taudin oire, ja että historian niin sanotut vampyyrit ehkä sairastivat sitä. Kyseessä on porfyria niminen, harvinainen, perinnöllinen verisairaus, jolle on luonteenomaista anemia. Porfyriaa pystytään jo hoitamaan, mutta tiedemies teorioi, että halu voittaa anemian vaikutukset saattoi ajaa jotkut potilaat juomaan verta. Sairauden oireita ovat äärimmäinen valonarkuus ja hampaat paljastava ikenien vääntyminen, jotka siis jo ovatkin klassisia vampyyrien merkkejä.
Ihmiset olivat ennen paljon taikauskoisempia (rullit on kuiskinu), mutta heidän vampyyriuskonsa perustuivat varsin moniin ilmiöihin, joille ei tuntunut olevan muuta selitystä (eipä keksiny maalaismöykky Kasperi selitystä sille, minkä takia naapurin Hilmalla on maha kasvanu). Hautausmailla tuntui tapahtuvan outoja asioita (haudankaivajan kahvi tauko ja muita ilmiöitä). Öisin nähtiin outojen, tummien hahmojen liikuskelevan hautakivien vaiheilla ja haudoista kuultiin pelottavia ääniä. Asioita tutkittaessaan todettiin joskus, että haudat olivat avoimia ja tyhjiä (ei asunutkaan montussa Paatelais Ylermi). Vielä kaameampia olivat arkut, joissa oli vääntyneitä, verentahraamia ruumiita ja niiden käärinliinat (anopin lakanat) olivat repaleiset ja likaiset (pesukone oli menny rikki). Joskus tavattiin myös elävältä vaikuttavia ruumiita, jotka olivat säilyneet haudassa mädäntymättä. Ihmiset luulivat löytäneensä vertaimevän vampyyrin. Todennäköisempää on, että oli löydetty elävältä haudatun ihmisen jäännökset. Elävältä hautaaminen oli ennen yleistä (reilu meininki) eikä se ole tuntematonta nykyisinkään. Joskus on hyvin vaikeaa päätellä, onko ihminen kuollut (ruotsalainen kysyy suomalaiselta: Sanotaanko teillä kuolin vai olen kuollut? suomalainen katselee hetken ruotsalaista ja toteaa: meillä ei kuule sanota enää kuoleman jälkeen mitään). Erään lääkärin mukaan varmoja voidaan olla vasta jos ruumis alkaa hajota.
Harvinainen katalepsiaksi nimetty sairaus aiheuttaa syvän tajuttomuustilan, joka voi kestää useita päiviä, jopa viikkoja (siinäpä ei tartte miettiä, mitä tekis huomenna). Potilas vaikuttaa kuolleelta, mutta saattaa tässä tilassa haudattuna herätä arkussa ja kuolee sitten hitaasti tukehtumalla tai nälkään (eipä lähtennä eväs leivät matkaan). Monet ovat ilmeisesti yrittäneet kaivautua ulos haudasta (enpä kauheesti ihmettele) ja syöneet omaa lihaansa (mahtanu olla makosata). Siispä ei ihme että tällaiset veriset arkut ja karmeat ruumiit ovat saaneet vampyyri huhut liikkeelle.
Haudasta kadonneet ruumiit tuskin lähtivät etsimään lämmintä verta juodakseen (eipä ole urpokkaan halunna lipsutella lumpeitten piällä), vaan todennäköisemmin asialla olivat ruumisvarkaat, jotka kaivoivat vastahaudattuja ruumiita ja luurankoja haudoista ja möivät ne lääkäreille käytettäviksi lääketieteellisessä tutkimuksissa.
Ihmisverellä on jo kauan uskottu olevan mystisiä, parantavia voimia (power of blood, mystistä kerrakseen). Menneinä aikoina ihmiset joivat verta (todella herkullisen hekumaanista. Naisena en edes halua tietää mistä se juotu veri on peräisin) yrittäessään parantaa vaivojaan (mul on ripuli, otampas kulauksen verj kannusta). Muuan nykyajan tiedemies on kuitenkin arvellut, että verenjano saattoi joissakin tapauksissa olla taudin oire, ja että historian niin sanotut vampyyrit ehkä sairastivat sitä. Kyseessä on porfyria niminen, harvinainen, perinnöllinen verisairaus, jolle on luonteenomaista anemia. Porfyriaa pystytään jo hoitamaan, mutta tiedemies teorioi, että halu voittaa anemian vaikutukset saattoi ajaa jotkut potilaat juomaan verta. Sairauden oireita ovat äärimmäinen valonarkuus ja hampaat paljastava ikenien vääntyminen, jotka siis jo ovatkin klassisia vampyyrien merkkejä.
torstai 26. maaliskuuta 2009
Vampires osa 2
Vampyyreitä pelkäävillä ihmisillä oli paljon suojautumis keinoja. Kuolemattomia karkottavia rohtoja ja taikakaluja (kalujapa jopa) oli myytävänäkin (sex shopista sais vissiin parilla eurolla), mutta villiruusun, valkosipulin, tulen ja ristin sanottiin antavan parhaan suojan.
Kaikkien ulkonäöltään (ulkonäkö rasismia) tai käytökseltään (jos on vaikka ollu vähän päissään) epätavallisten ihmisten luultiin muuttuvan vampyyreiksi. Kreikassa, missä siniset silmät ja punertavat hiukset ovat harvinaisia, näiden ominaisuuksien sanottiin olevan merkkinä kuolemattomuudesta. Tällaisista epäillyistä pidettiin kuoleman jälkeen tarkka huoli, ruumiita valvottiin aina eikä niitä koskaan jätetty pimeään.
Seuraavassa kerron vampyyreiden vastaisia keinoja, joihin turvauduttiin Euroopassa 1400 ja 1500-luvuilla.
Koska kuolemattomat liikkuivat öisin, ne pelkäsivät tulta ja valoja. Talon ulkopuoelle sytytettiin soihtuja (jos ei soihdut riittäny, sytytettiin samassa piha piirissä sijainnut aitta tuleen, jo rupes olemaan valosaa) ja sisällä olevia ihmisiä suojasivat lukuisat kynttilät sekä loimuava takkatuli.
Vampyyrit vihasivat valkosipulia (meidän äitillä ei siis ole syytä pelätä että vampyyrit sitä ahdistelis, se kun järsii sen kymmenen valkosipulin kynttä illassa), ja jokaista joka siitä ei pitänyt epäiltiin vampyyriksi. Vampyyreiden pelottelemiseksi valkosipulia ripustettiin huoneisiin, sillä hierottiin ovien ja ikkunoiden pieliä ja jopa karjaakin (voi eläin parkoja).
Aikoinaan auringon ja kuun valon uskottiin olevan elämänlähteitä, jotka saatoivat saada eloa ruumiisiinkin. Ehkä tästä vanhasta uskomuksesta johtuu, että vielä nykyisinkin verhot vedetään ikkunoiden eteen jonkun kuoltua (eipä tuota nyt viitsi verhot aukikaan olla, jos lattialla makaa kuollu mies).
Eläimet olivat hautaamattomille ruumiille suuri vaara. Jos eläin hyppäsi arkun yli, sen sisällä oleva ruumis muuttui varmasti vertaimeväksi kuolemattomaksi. Eläinkin saattoi muuttua kuoltuaan vampyyriksi.
Peilien uskottiin kuvastavan sielun ja siksi ne otettiin alas tai käännettiin seinään päin kuolleen lähellä (eipä siinä olisi muutenkaan ollu aikaa itseään peilailla kun toinen on henkensä menettäny). Tämä tehtiin, jotta sielu ei olisi siirtynyt peiliin ja palannut myöhemmin herättämään ruumista.
Nyt puhutaan vampyyrin tuhoamisesta. Näitäkin tapoja oli todella monia, tosin yksikään niistä ei ole kovinkaan miellyttävä (ei mitään höyhenellä kutittelua tai ylen syöttämistä). Ehkä tehokkain tapa tuhota vampyyri on iskeä puinen vaarna sen sydämeen ja polttaa ruumis. Poltetun ruumiin tuhkat pitää myös levitellä ympäriinsä erilleen toisistaan (tuskin nyt enää tuhka kasana oleva vampyyri pystyis kenellekkään mitään tekemään. Pieninä atomi hiukkasina imeskelis verta, ei hirveesti pystyis vahinkoo aikaan saamaan).
Vampyyrit kavahtavat ristejä, krusifikseja ja pyhää vettä (sunnuntaina laskettua kraana vettä). Jos vampyyriä osoittaa ristillä tai pirskottaa sen päälle pyhää vettä, palaa se takaisin hauta-arkkuunsa, minkä jälkeen se on helppo tappaa puisella vaarnalla. Vampyyrin voi tuhota myös katkaisemalla sen kaulan ja tunkemalla sen suun täyteen valkosipulia (posket lommollaan raukka joutuu pötköttämään). Jos vampyyrin on saanut yön aikana jotenkin ansaan, aamun sarastaessa auringon valo tuhoaa sen, mutta tietysti vain jos valo koskettaa sitä (ei parane varjo paikkaan vampyyriä vangita). Ehkä huvittavin tapa päästä vampyyristä eroon on varastaa sen sukka (öö, mitä helvettiä varten joku veis kuolleen ihmisen sukan? samahan tuo olis sitten viedä sen likaset kalsaritkin) ja täyttää se haudasta saamallaan mullalla. Tämän jälkeen sukka pitää heittää kylän rajojen ulkopuolelle. Mielenkiintoista.
Kaikkien ulkonäöltään (ulkonäkö rasismia) tai käytökseltään (jos on vaikka ollu vähän päissään) epätavallisten ihmisten luultiin muuttuvan vampyyreiksi. Kreikassa, missä siniset silmät ja punertavat hiukset ovat harvinaisia, näiden ominaisuuksien sanottiin olevan merkkinä kuolemattomuudesta. Tällaisista epäillyistä pidettiin kuoleman jälkeen tarkka huoli, ruumiita valvottiin aina eikä niitä koskaan jätetty pimeään.
Seuraavassa kerron vampyyreiden vastaisia keinoja, joihin turvauduttiin Euroopassa 1400 ja 1500-luvuilla.
Koska kuolemattomat liikkuivat öisin, ne pelkäsivät tulta ja valoja. Talon ulkopuoelle sytytettiin soihtuja (jos ei soihdut riittäny, sytytettiin samassa piha piirissä sijainnut aitta tuleen, jo rupes olemaan valosaa) ja sisällä olevia ihmisiä suojasivat lukuisat kynttilät sekä loimuava takkatuli.
Vampyyrit vihasivat valkosipulia (meidän äitillä ei siis ole syytä pelätä että vampyyrit sitä ahdistelis, se kun järsii sen kymmenen valkosipulin kynttä illassa), ja jokaista joka siitä ei pitänyt epäiltiin vampyyriksi. Vampyyreiden pelottelemiseksi valkosipulia ripustettiin huoneisiin, sillä hierottiin ovien ja ikkunoiden pieliä ja jopa karjaakin (voi eläin parkoja).
Aikoinaan auringon ja kuun valon uskottiin olevan elämänlähteitä, jotka saatoivat saada eloa ruumiisiinkin. Ehkä tästä vanhasta uskomuksesta johtuu, että vielä nykyisinkin verhot vedetään ikkunoiden eteen jonkun kuoltua (eipä tuota nyt viitsi verhot aukikaan olla, jos lattialla makaa kuollu mies).
Eläimet olivat hautaamattomille ruumiille suuri vaara. Jos eläin hyppäsi arkun yli, sen sisällä oleva ruumis muuttui varmasti vertaimeväksi kuolemattomaksi. Eläinkin saattoi muuttua kuoltuaan vampyyriksi.
Peilien uskottiin kuvastavan sielun ja siksi ne otettiin alas tai käännettiin seinään päin kuolleen lähellä (eipä siinä olisi muutenkaan ollu aikaa itseään peilailla kun toinen on henkensä menettäny). Tämä tehtiin, jotta sielu ei olisi siirtynyt peiliin ja palannut myöhemmin herättämään ruumista.
Nyt puhutaan vampyyrin tuhoamisesta. Näitäkin tapoja oli todella monia, tosin yksikään niistä ei ole kovinkaan miellyttävä (ei mitään höyhenellä kutittelua tai ylen syöttämistä). Ehkä tehokkain tapa tuhota vampyyri on iskeä puinen vaarna sen sydämeen ja polttaa ruumis. Poltetun ruumiin tuhkat pitää myös levitellä ympäriinsä erilleen toisistaan (tuskin nyt enää tuhka kasana oleva vampyyri pystyis kenellekkään mitään tekemään. Pieninä atomi hiukkasina imeskelis verta, ei hirveesti pystyis vahinkoo aikaan saamaan).
Vampyyrit kavahtavat ristejä, krusifikseja ja pyhää vettä (sunnuntaina laskettua kraana vettä). Jos vampyyriä osoittaa ristillä tai pirskottaa sen päälle pyhää vettä, palaa se takaisin hauta-arkkuunsa, minkä jälkeen se on helppo tappaa puisella vaarnalla. Vampyyrin voi tuhota myös katkaisemalla sen kaulan ja tunkemalla sen suun täyteen valkosipulia (posket lommollaan raukka joutuu pötköttämään). Jos vampyyrin on saanut yön aikana jotenkin ansaan, aamun sarastaessa auringon valo tuhoaa sen, mutta tietysti vain jos valo koskettaa sitä (ei parane varjo paikkaan vampyyriä vangita). Ehkä huvittavin tapa päästä vampyyristä eroon on varastaa sen sukka (öö, mitä helvettiä varten joku veis kuolleen ihmisen sukan? samahan tuo olis sitten viedä sen likaset kalsaritkin) ja täyttää se haudasta saamallaan mullalla. Tämän jälkeen sukka pitää heittää kylän rajojen ulkopuolelle. Mielenkiintoista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)